Ahtaasti asumista lähestytään tällä hetkellä kahdesta toisistaan poikkeavasta näkökulmasta. Toisinaan sitä tarkastellaan yhteiskunnallisena ongelmana, joka pitää poistaa. Toisinaan ratkaisuna, jolla voidaan edistää kestävää kehitystä ja ihmisten hyvinvointia.

Historiallisesti ahtaasti asumiseen on liitetty sekä hygieniaan että moraaliin liittyviä kysymyksiä. Asumisolojen parantaminen on ollut yksi sotien jälkeisen sosiaalipolitiikan tärkeimpiä  tavoitteita. Esikaupunkirakentamisen myötä asumisväljyys kasvoi. Asumisen laatu parani, mutta kriittiset äänet alkoivat puhua nukkumalähiöistä. Nykystandardien näkökulmasta lähiöiden asunnot ovat jo pieniä. Tänä päivänä asumisen laatua, jonka ihmiset tavallisesti määrittävät runsaana neliömääränä, haetaan usein kaupunkirakenteen reunoilta omakotitaloista. Siellä lapsiperhe voi taata jokaiselle lapselle oman huoneen.

Kun ahtaasti asumista määritellään tilastollisesti, se tarkoittaa ”enemmän kuin yksi henkilö huonetta kohti, kun keittiötä ei lasketa huonelukuun”. Määritelmän mukaan Suomessa joka neljännessä asuntokunnassa asutaan ahtaasti.

Asumisväljyydestä puhuttaessa nousee kuitenkin esiin myös se toinen näkökulma. Kokevatko ahtaasi asuvat aina asumistilanteensa ongelmalliseksi? Ruotsalaissosiologi Helena Ekstam totesi Tukholmaan suuntautuneessa kyselytutkimuksessaan, että vain noin joka kolmannes tilastollisesti ahtaasti asunut henkilö koki asumisensa puutteelliseksi.

Kaupunkiasumiselle on tutkimusten mukaan tyypillisesti leimaavaa, että asukkaille on tärkeämpää missä asutaan kuin miten asutaan. Käytännössä tämä tarkoittaa, että julkinen tila voi kompensoida pientä asuntoa. Tällöin tosin puhutaan ”compact living”istä.

Parhaimmillaan ”compact living” on ekososiaalisesti kestävää. Se voidaan myös määritellä käsikädessä voiton maksimoinnin kanssa. Oslon keskustan uudella kerrostaloalueella rakennuttaja jätti yhteiset piha-alueet mahdollisimman pieniksi. Näin kohteessa saatiin enemmän rakennusalaa taloille. Ratkaisu muodostui ongelmaksi, kun kompakteihin asuntoihin muuttaneet lapsiperheet huomasivat elävänsä ilman toimivaa lähiympäristöä lapsilleen.

Tulevaisuuden kaupunkirakenteen on eheydyttävä ja tiivistyttävä. Voidaanko myös keskusta-alueen ulkopuolisilla alueilla asua pienimmissä asunnoissa jos elämisen laatua nostetaan painostamalla laadukkaampaan ja yhteisöllisempään lähiympäristöön? Juuri nyt joukko Aalto-yliopiston opiskelijoita asustaa liiketilaa Kontulassa voidakseen kokea omakohtaisesti ”mitä on se ”veto ja voima”, jota Helsingin itäinen kaupunginosa tarjoaa”. Löytyisikö sieltä sellaista vetovoimaa, joka ei ajaisi erityisesti lapsiperheitä kaupungin reuna-alueille isoon omakotitaloon neliöiden perässä, vaan loisi edellytykset toimivaan ekososiaalisesti kestävään arkeen?

Johanna Lilius

Tohtorikoulutettava

Aalto-yliopisto

Maankäyttötieteiden laitos, YTK - Yhdyskuntasuunnittelun tutkimus- ja koulutusryhmä

Linkkejä

facebook.com/suburb2072

www.scoop.it/t/dense-living 

Suomalainen verojärjestelmä ja sen yksityiskohdat, kuten ansiotuloverotuksen progressiivisuus ja pääomatulojen tasavero, eivät ole salaisuuksia. Jo yläasteen yhteiskuntaopin tunnilla on niihin tutustuttu. Kuitenkin niiden todellinen merkitys lienee jäänyt useimmille epäselväksi muuten kuin ehkä sen oman verotuksen osalta.

Marraskuun lopulla sosiaalisen median kanavissa alkoi levitä mielenkiintoinen visuaalinen esitys aiheesta. "Who are the richest people in Finland?" -animaatiossa esitetään tilastotietoja Suomen sadasta rikkaimmasta ihmisestä. Havainnollinen esitys on kiinnittänyt monien huomion, ja kapinahenki on noussut: animaatiossa esitetään, että useimmat rikkaimmista ihmisistä saavat ansiotulojen sijaan pääomatuloja, jolloin heidän veroprosenttinsa on kutakuinkin sama kuin keskituloisella "Matti Meikäläisellä" (miksei muuten Maija Meikäläisellä?).

Visuaalisen esityksen voima on mahtava. Animaation johtopäätös on pelkistetty, mutta esitys luo erittäin voimakkaan mielikuvan verotuksestamme. Pelkistys aiheuttaa kuitenkin - kuten aina - sen, että jotain olennaista jää kertomatta. Tässä tapauksessa ainakin omasta mielestäni merkittävä ja mielenkiintoinen, mutta kertomatta jäävä fakta on se, että pääomatulojen määrä on vain viisi prosenttia ansiotulojen määrästä (5,4 miljardia, 105 miljardia, vuoden 2009 tieto). Pelkistys on useimmiten havainnollisuuden välttämätön hinta. Kriittinen lukija kysyy tarvittavat kysymykset ja etsii puuttuvan tiedon ennen johtopäätösten tekemistä. Mutta onko kriittisiä lukijoita riittävästi ja millaista haittaa pelkistetty tieto aiheuttaa niille, jotka ottavat sen annettuna? Onko sitten parempi, että tieto ei mene perille lainkaan, missään muodossa?

Kaikkien tietotyötä tekevien kannattaisi ottaa visuaalistuksesta opikseen ihan tosissaan. Vanha sanonta "kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa" pitää paikkansa. Viestin perille menemiseen kannattaisi käyttää aikaa ja nähdä vaivaa. Ja jos viesti voidaan visualisoida, se kannattaa visualisoida. Pieni ripaus provokaatiotakaan ei ole haitaksi, vai onko?

Katri Kleemola
YP:n toimitussihteeri

Voi Mauri Pekkarista!

Kun Kuntaliiton ruotsinkielisen toiminnan johtaja Kristina Wikberg 12.10 2011 aloitti Laukaan kylpylähotellin seminaarissa puheenvuoroa, jonka aihe on jo jäänyt pois keskusteluista, Pekkariselta pääsi: ”Saanks mä tulla sun ryntäitä?”.

Pekkarinen on hyvin julkinen ja ainakin minun tiedoillani aiemmin ryvettymätön henkilö. Media riehaantui. Ei suinkaan silloin, kun tämä tapahtui, vaan kun alkoi näyttää siltä, että jutun käsittely tuottaa jotain mehukasta.

Jyväskylän kaupunginvaltuutettu Maia Fandi oli nimittäin syyttänyt Pekkarista ”naista halventavasta ja seksuaalisviritteisestä puhetavasta”, johon Pekkarinen oli vastannut kiistämällä syytteet. Tarkemman tarkastelun jälkeen hän joutui myöntämään rynnäs-sanan käytön.

Erityisesti iltapäivälehtien yritys oli kova: ”Ronski heitto naisjohtajan rinnoista. Pekkarisen puheista kohu – Vaimo pohtii seurauksia” (Ilta-sanomien kansi 27.10.2011).

Jollainhan sitä iltapäivälehtienkin on elettävä. Tuntuu silti sekä pahantahtoiselta että asiattomalta väittää, että ”vaimo pohtii seurauksia”. Jutussa käy ilmi, että vaimo pohtii seurauksia siksi, että toimittaja on kysynyt asiasta. Hän pohtii seurauksia näin: ”Meidän elämäämme tämä ei vaikuta, mutta harmittaa jos lapsenlapsille tulee tästä jotain koulussa.”

Yleinen mielipidekin tuntuu olevan  enimmäkseen Pekkarisen puolella. Esimerkkejä: Keskisuomalaisen lukijakyselyyn 26.10.2011 vastanneista 2054 lukijasta 80 prosenttia oli sitä mieltä, että ”Mauri Pekkarinen ei loukannut naisia”. HS:n Jyrki Räikkä (HS kulttuuri 28.10. 2011) puolestaan epäili, että uutinen liittyisi pikemminkin Ylen rahoitusratkaisuihin kuin haluun keskustella poliittisesti epäkorrektista kielenkäytöstä. Samana päivänä ”monistakin politiikan asiakysymyksistä” Pekkarisen kanssa yhteen ottanut Tuija Brax heittäytyi puolustamaan Pekkarista erityisesti iltapäivälehdiltä (http://suomenkuvalehti.fi/ 28.10.2011).

Julkisen keskustelun seuraamisen lisäksi olen viime päivinä keskustellut tapauksesta sekä töissä että perheeni ja ystävieni kanssa. Kukaan  ei ole pitänyt möläytystä vakavana.

Onko kohu sitten turha? Ei missään tapauksessa.

Kuten Tuija Braxkin esitti, on asiatonta myydä sillä iltapäivälehtiä. Lisäksi jaan Braxin näkemyksen siitä, että ainakaan tämä tapaus ei riitä osoittamaan Pekkarista erityisen seksistisesti käyttäytyväksi.

Sen sijaan uskon vakaasti, että tapauksen ja sitä seuranneen kohun johdosta on käyty hyviä keskusteluja. Kukaan ei nimittäin tähän mennessä ole pitänyt ryntäiden mainitsemista hyvänä saatteena alkavalle puheenvuorolle.

Kohu on johtanut ainakin minut seuraavien kysymysten äärelle:

Ylen tallentamassa pätkässä Pekkarisen vitsailua säestävät hörähdykset. Tarkemmassa tarkastelussa kaikki, vitsailija itse mukaan lukien, ovat olleet sitä mieltä, ettei huumori ollut onnistunutta. Kysymys kuuluu: miksi läsnäolijat sitten nauroivat?

Toiseksi, tapaus on varmasti saanut muitakin pohtimaan, mitä sitten olisi pitänyt tehdä tai sanoa. Toivon, että muidenkin kuin HS yleisönosastolla (28.10.2011) melontakurssin käytäntöjä ansiokkaasti esitelleen Jaakko Mäkikylän mielessä on kehittynyt vaihtoehtoisia toimintatapoja. Näihin toivottavasti sisältyy luvan pyytäminen ennen kuin henkilöön kosketaan (mihin Pekkarinenkin kyllä pyrki) mutta myös se, ettei koskemisesta vitsailla.

Lopuksi ehdotan vielä seuraavaa toimenpidettä. Hankitaan jostain kolmen naisen loppuvuoden palkka ja yksi ruusuke. Perustetaan Naisten asema työelämässä 2010-luvulla tiedonjulkistamispalkinto. Nobelin rauhanpalkinnon näyttämällä tavalla jaetaan se kolmeen,  seuraavasti:
 
Jaettu ensimmäinen sija I (palkinto: rahaa): ”Miesten kanssa duunissa. Naisten kertomuksia työelämän syrjinnästä” -teoksen koonneelle Krista Kinnuselle. Teoksen tekstit ovat omakohtaisia ja itse kirjoitettuja. Ne ovat vähemmän sujuvia kuin iltapäivälehden jutut, eikä niistä  saa juorumateriaalia:  kertojaa, häiritsijää tai työpaikkaa ei voi tunnistaa.  Teoksen tarinoissa naisilta ei kysytä ennen kuin heihin käydään käsiksi, eikä palkankorotukselle sopivaa aikaa tule koskaan.

Jaettu ensimmäinen sija II (palkinto: rahaa): Maia Fandille metelin nostamisesta.

Jaettu ensimmäinen sija III (palkinto: rahaa): Kristina Wikbergille kiusallisen julkisuuden kestämisestä.

Lohdutuspalkinto (ruusuke): Mauri Pekkariselle keskustelun herättämisestä ja kunnioittavasta suhtautumisesta arvostelijoihin.

Anna Alanko

tutkija, Helsingin yliopisto

Mieleeni ei tule toista katoamistapausta, jota olisi seurattu mediassa yhtä intensiivisesti. Iltapäivälehdissä tapaus taisi olla otsikoissa päivittäin. Uutinen saatiin jopa siitä, että poliisi ei ollut muutamaan päivään tiedottanut mitään uutta tutkinnan edistymisestä. Mikä nuoren tytön katoamisessa herätti niin suuren kiinnostuksen? Karoliinan löytymisviikolla sain luettavakseni Mirka Smolej'n tuoreen väitöskirjan News Media, Crime and Fear of Violence, joka pureutuu kysymykseen rikosuutisoinnin ja rikollisuuden pelon välisestä yhteydestä. Samalla se avaa kysymystä siitä, mikä rikoksissa oikein kiinnostaa. Smolej'n tutkimuksen lähtökohtana on, että samaan aikaan kun rikosuutisointi lisääntyi huomattavasti 1990-luvulla - rikoksista alettiin kirjoittaa enemmän ja tapauksia seurata pidempään - myös rikosten pelko lisääntyi. Silti rikoksen uhriksi joutumisen todennäköisyydessä ei ollut tapahtunut muutoksia.

Smolej'n väitöskirjasta selviää, että runsas rikosuutisten seuraaminen on yhteydessä suurempaan rikollisuuden pelkoon, vaikka huomioon on lisäksi otettava muitakin tekijöitä, kuten 1990-luvun lama ja sen aiheuttama massatyöttömyys. Smolej analysoi myös taannoin suosittua Poliisi-TV -ohjelmaa. Smolej'n mukaan ohjelma antaa tilastoihin nähden suhteettoman suuren huomion väkivaltarikollisuudelle. Ohjelman tapa kuvata rikoksia tuo esiin yleisemmän rikosuutisoinnin trendin, eli uhrin näkökulman korostumisen. Rikosuutisissa esiintyvä uhri ei kuitenkaan ole se tilastojen mukaan tyypillisin väkivaltarikoksen kohde, eli syrjäytynyt ja päihdeongelmainen, vaan kuin kuka tahansa meistä - vaikkapa tavallinen, keskiluokkainen perheenisä tai -äiti. Karoliina Kestin katoaminen herätti huomiota myös siksi, että kyseessä oli uhrin ideaalityyppi, eli puolustuskyvytön ja viaton lapsi.

Rikosuutiset eivät ole ainoa väylä, miten rikokset saavuttavat tietoisuutemme. Raa'at väkivaltarikokset ovat tv-sarjojen ja elokuvien vakioaineistoa. Dekkarit ovat suositumpia kuin koskaan. Puhutaan jopa kaunokirjallisuuden dekkarisaatiosta. Karoliina Kestin tapauksessakin spekulaatiot alkoivat muistuttaa dekkarin tai rikosdraamasarjan juonta. Uutisoinnin perusteella olisi voinut tehdä senkin päätelmän, että tapaukselle odotettiin mahdollisimman karmivaa ratkaisua. Poliisin päätöstä tutkia tapausta aluksi ennemminkin katoamisena kuin henkirikoksena arvosteltiin.

Smolej'n väitöskirjasta selviää, että työttömyys lisää rikollisuuteen kohdistuvaa pelkoa. Taloudellinen epävarmuus voi siis kanavoitua muunlaiseksi turvattomuuden kokemukseksi. Rikoksiin kohdistuva mielenkiinto kertookin osaltaan siitä, miten käsittelemme elämämme epävarmuustekijöitä. Smolej kirjoittaa turvallisuuden tunteesta, joka syntyy kun omaa elämää verrataan mediassa esitettyihin kauhukertomuksiin. Tähän voisi vielä lisätä, että rikostapausten seuraamisesta, olivat ne sitten fiktiivisiä tai todellisia, voi hakea myös muunlaista turvaa. Dekkareissa tapaukset ratkeavat, asiat saavat selityksensä ja syyllinen rangaistuksensa. Alkuperäinen järjestys palautuu. Ehkäpä tätä järjestyksen palautumista ja syyllisten rankaisemista etsimme rikosuutisistakin. Todellisuudessa näin ei kuitenkaan aina käy. Kestin tapauksessa syyllistä ei näytä olevan, ainakaan rikosoikeudellisessa mielessä. Jäljelle jää vain turhauttava ihmetys elämän sattumanvaraisuudesta.

Anu Katainen

Sen väitetään olleen Anders Behring Breivikin hirmuteon katalysaattori, hallituspuolueet syyttelevät kilvan perussuomalaisia sen lietsomisesta, sen vastustaminen aktivoi 1500 suomalaista marssimaan elokuun alussa Helsingissä, ja niin Tarja Halonen kuin 54 % Helsingin Sanomien päivän kysymykseen elokuun alussa vastanneista ovat huolissaan sen lisääntymisestä. Kyse on tietenkin vihapuheesta.

Vihapuhekeskustelun velloessa kesällä kiivaimmillaan uutisoitiin mielenkiintoinen tieto: poliisin kirjaamat rasistiset rikokset ovat alkuvuodesta vähentyneet edelliseen vuoteen verrattuna 17 prosenttia. Uutinen oli kiinnostava paitsi vihapuhekeskustelun ajankohtaisuuden vuoksi, myös siitä syystä, että rasistiset rikokset ovat jatkuvasti lisääntyneet poliisitilastossa aina niiden kirjaamisen käyttöönotosta, vuodesta 1998 lähtien. Näyttää siltä, että samanaikaisesti kun vihapuhe on joko tosiasiallisesti tai ainakin ihmisten mielikuvissa ja uutisoinnissa lisääntynyt, ovat poliisin kirjaamat rasistiset rikokset vähentyneet.

Rasististen rikosten vähenemisessä kuultiin poliisin edustajilta tutuksi käynyt virsi: poliisilla ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi resursseja tutkia rikoksia. Lisäksi vakuuteltiin, että poliisi ottaa äärimmäisen vakavasti viharikosten tutkinnan ja panostaa siihen. Poliisijohtaja Robin Lardot jopa myönsi, että tilastojen osoittamaa vähennystä tuskin on todellisuudessa tapahtunut, toki kyse lienee satunnaisvaihtelusta, ei poliisin toimien puutteellisuuksista. Tässä vaiheessa on syytä tarkastella lähemmin poliisin tilastoja.

On selvää, että poliisitilaston kyky kuvata rikollisuuden määrää, piirteitä tai kehitystä on rajallinen. Kaikki tapaukset, joista ei ole ilmoitettu poliisille tai joista poliisi ei ole kirjannut rikosilmoitusta jäävät tilaston ulkopuolelle. Tutkimusten mukaan rasistiset ja/tai viharikokset ovat tyypillisesti piiloon jäävää rikollisuutta. Tämän lisäksi tilaston muodostumiseen vaikuttavat ainakin lainmuutokset ja poliisin omat kirjaamiskäytännöt.             

Suomessa poliisilla on rikosilmoitusjärjestelmässä käytössään rasismiluokitus, jonka mukaan ilmoitus tulee määritellä rasismijutuksi silloin, kun henkilö on joutunut rikoksen uhriksi sen johdosta, että hän ihon­väriltään, rodultaan tai etniseltä alkuperältään poikkeaa rikoksen tekijästä. Käytännössä koodin käyttöön liittyy useita ongelmia. Poliisiammattikorkeakoulun (POLAMK) vuotuisten rasististen rikosten määrää selvittäneiden tutkimusten ja poliisin tilastoimien lukujen välinen epäsuhta on ollut suuri. Esimerkiksi tuoreimpien, vuotta 2009 koskevien tietojen osalta poliisi oli merkinnyt kaiken kaikkiaan 325 tutkimaansa juttua rasismikoodilla. POLAMKin vapaaseen tekstihakuun perustunut rikosilmoitusten seulominen puolestaan antoi tulokseksi 858 rasistisen rikoksen kriteerit täyttävää juttua. Poliisin rasismikoodilla kirjaamien rikosten ja tutkijan rasistisiksi rikoksiksi määrittelemien juttujen välillä oli siis lähes kolminkertainen ero.    

Suuri ongelma on, että poliisi ei merkitse rasismikoodia kaikkiin tapauksiin, joissa edellytykset selvästi täyttyisivät. Osin syynä on poliisin tietojärjestelmän käyttöliittymä, joka sallii rasismikoodin syötön sivuuttamisen. POLAMKin tuoreimmassa tutkimuksessa todetaan myös, että kolmannes poliisin rasismikoodilla merkitsemistä jutuista on itse asiassa sellaisia, joista ei voi pelkkiä rekisteritietoja jälkikäteen tarkastelemalla päätellä, oliko kyseessä todella rasistinen rikos vai ei. Tämän perusteella on ilmeistä, että rasististen rikosten ilmoitusalttiudessa, määrittelyissä ja kirjaamiskäytännöissä on kaikissa suuria ongelmia. Tarkastelun olennaisin anti lienee kuitenkin, että se herättää kysymyksen siitä, mihin suuruusluokkaan kansalaisten kokemukset ja näkemykset rasististen rikosten yleisyydestä mahtavat asettua?            

Entuudestaan sekavaa rasistinen rikos -ilmiötä on tuoreeltaan noussut sekoittamaan viharikoksen ja vihapuheen käsitteet. Viharikosta tai vihapuhetta ei ole erikseen määritelty Suomen rikoslaissa eikä niille näytä löytyvän myöskään kansainvälisessä mittakaavassa yhteistä määritelmää. Usein vihapuhe käy kuitenkin käsi kädessä rasismin ja rasististen rikosten kanssa ja monesti niitä käytetään samassa asiayhteydessä.            

Kesäkuun alussa rasistisia rikoksia koskeva lainsäädäntö uudistui Suomessa. Keskeisin muutos on, että rangaistusten koventamisperusteita laajennettiin koskemaan rasististen rikosten ohella myös muita viharikoksia. Nyt viharikosten vaikuttimiksi luetellaan laissa ihonvärin ja syntyperän lisäksi myös vakaumus, seksuaalinen suuntautuminen ja vammaisuus. Poliisia ei ole tietääkseni ainakaan toistaiseksi ohjeistettu luokittelemaan muita viharikoksia kuin rasistisia rikoksia eikä poliisin tietojärjestelmässä ole omaa koodia viharikoksille.    

Suurin ongelma ei kenties ole kuitenkaan poliisin puutteellinen toiminta rikosten luokittelussa vaan viharikosten ja vihapuheen määrittelyn yleinen vaikeus ja sen aiheuttamat haasteet. Vihapuhetta on luonnehdittu muun muassa ”kuminauhakäsitteeksi” ja ”seinään naulatuksi vanukkaaksi”. Pahimmassa tapauksessa käsitteiden tulkinnanvaraisuus aiheuttaa enemmän sekaannusta ja ei-toivottuja seurauksia kuin mitä käsitteen käyttöönotolla on ajateltu voitettavan. Näin hyvä tarkoitus voi kääntyä itseään vastaan. On esimerkiksi mahdollista, että viharikosten lisääminen rangaistusten koventamisperusteisiin jää kuolleeksi kirjaimeksi ilman että sitä sovelletaan käytännössä juurikaan.

Viitteitä vihapuheen tulkinnanvaraisuuden aiheuttamista ongelmista saa helposti syöttämällä sanan vihapuhe netin hakukoneeseen ja perehtymällä sen alta paljastuviin blogi- ja keskustelupalstakirjoituksiin. Sananvapausargumenttien lisäksi näissä keskusteluissa korostuu huoli siitä, että viharikokset ja vihapuheet asettavat kanta- ja maahanmuuttajaväestön eriarvoiseen asemaan siten, että kantasuomalaisen tekemä rikos määritellään helpommin viharikokseksi kuin maahanmuuttajan tekemä rikos. Väitteen esittäjän kanssa ei tarvitse olla samaa mieltä, mutta on helppoa ymmärtää, että käsitteiden epämääräisyys eivät ainakaan edesauta vastaavanlaisten ajatuskulkujen ja puheenvuorojen vähenemistä.                

Mirka Smolej

Kirjoittajan väitöskirja News Media, Crime and Fear of Violence tarkastetaan 16.9.2011 Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa. Tällä hetkellä Smolej työskentelee suunnittelijana oikeusministeriössä.

Humaltuminen on aivojen tasolla hyvin samankaltainen kokemustila kuin rakastuminen. Ilmeisesti aivomme dopamiiniradat tuottavat näissä olotiloissa samankaltaisia onnen ja mielihyvän kiihtyviä ja samalla järjen ja huomion eli kontrollin lamauttavia vaikutuksia (Huttunen, 2008). Näitä kokemuksia on helppo janota lisää. Nähdä, kokea ja tuntea maailma taas hetken niin kirkkaana ja huumaavana.  Hetken kirkkaus on kuitenkin katoavaa, eikä rakastumisen tai humalan olotila ole pysyvä. Tarvitaan lisäannoksia, jotta yhteys pysyy yllä. Alkoholiriippuvuuden syntyä ymmärtääkin paremmin, kun sitä pohtii biologisen, psykologisen ja sosiaalisen yhteyden kautta. On ymmärrettävämpää janota yhteenkuuluvuuden kaltaista kokemusta, vaikka vain neuronien tasolla, kuin pelkkää pulloa ja sen sisältöä.

Humaltumiseen liittyy erilaisia sosiaalisia, kirjoittamattomia sääntöjä hyväksyttävyydestä ja paheksuttavuudesta. Perussääntö on, että välillä on lupa heittää vapaalle, mutta kontrolli ei saa koskaan poistua pelipaikalta. Tuikku on sopivaa ottaa seuraksi ilonpitoon ja  joskus harvoin murheeseen. Tiukan itsekurin ja kontrollin vastapainoksi kone on välillä lupa nollata sanoen: "Hyvästi selvä päivä".  Mutta siinä se sitten on: kontrollista tulee luopua kontrolloidusti. Mopon pitää pysyä käsissä, ei saa keulia kuin joku maailmanmestari punaisella matolla, bussin katolla, turuilla ja toreilla. Rakastua saa ja välillä se on ihan kansalaisvelvollisuus, mutta kohtuus kaikessa. Ei rokulipäiviä, tänään poika ei enää mene saunaan.

"Brittitutkijat kehittävät päihdettä, josta tulee hyvä olo ilman krapulaa ja terveyshaittoja. Hauskan illan jälkeen voisi ottaa myös lasillisen selventäjää ja ajaa kotiin" (Hamilo, 2010). Olisi toki näppärää, että ihmiset voisivat itse päättää, koska haluavat humaltua ja selvitä ja ettei päihtymisestä koituisi lainkaan haittoja. Ajatus kuulostaa kaiken kaikkiaan silti hyvin huolestuttavalta. Humaltuminen on aivojen myrkytys- ja poikkeustila. Miten toivottavaa olisi, että tästä myrkytyksestä ei tulisi lainkaan jälkilaskua? Voi helposti kuvitella, miten nopeasti ihminen oppisi, että 24 tunnin tyytyväisyys on elämän tarkoitus. Valitettavasti kovin kaukana tästä kemiallisesti  onnellisten ihmisten yhteiskunnasta ei nytkään olla. Sillä elämässähän täytyy viihtyä. Elämään kuuluva tyytymättömyys ja  mielialan lasku tulkitaan helposti sietämättömältä tuntuvaksi alakuloksi ja sairaudeksi. Onko kuitenkin niin, että itse arjesta tullut meille masentavan ja ahdistavan sietämätöntä? "On lupa ottaa tänään lasillinen, kun". Syynhän ei tarvitse olla kovin kummoinen, jos tälle tielle lähdetään.

Tiedetään, että humalatila ei ole pelkkää auvoa. Terävöityneet  aistimme lopulta turtuvat ja "elämä on tässä!", vaihtuu kokemukseen,  että "tässä ei ehkä ollutkaan mitään ihmeellistä" tai jopa "missään ei ole mitään!". Tämän tietävät addiktoituneet ihmiset, päihtymyksen kokemus muuttuu ja muuttaa merkitystään siten, että enää ei edes tavoitella "rakastumista", vaan normaaliutta ja siedettävää olotilaa. Pyhä humala on langettanut kirouksensa, luottamus on rikottu ja petos  on ilmeinen. Tästä usko saattaa vähän haalistua, mutta ei kuitenkaan vie toivoa uudesta noususta.

Tiettävästi helposti addiktoituvat kokevat humalan hyvin intensiivisenä ja vastustamattomana kokemuksena (Kiianmaa ym. 2003). Tästä voisi päätellä, että addiktoituneiden humala on jotain täysin erilaista kuin "tavis" humala ja siksi ei-riippuvaiset olisivat täysin turvassa tältä vaaralliselta humulalta. Sen sijaan, että pyrkisimme näin ulkoisesti arvioimaan alkoholinkäytön normaaliutta tai mittaamaan kulutettuja annoksia ja alkoholista koituvia psyko-fyysis-sosiaalisia haittoja, olisi hyvä, että alkoholin merkitystä ja käyttötarkoitusta omassa elämässä oppisi arvioimaan. Viimeistään siinä vaiheessa, kun mieli askaroi liikaa sen ympärillä, että koska olisi taas luvallista ottaa se kuuluisa yksi tai pari lasillista.

Kynnys pohtia omaa alkoholinkäyttöä ja humalan tärkeyttä on liian korkea, jos tarjolla on mustavalkoinen ajatusmali, jossa mitataan  ääripäitä: a) ei ongelmaa ja b) vakava ongelma.  Oire- ja ongelmalähtöisen kysymyksenasettelun sijaan olisi hedelmällisempää tarkastella alkoholinkäyttöä ulkopuolisesta ja neutraalista näkökulmasta voimavarojen, sosiaalisten suhteiden, terveyden ja työn näkökulmasta. Sitä, miten oma suhtautuminen alkoholiin on muuttunut? Sillä on melko helppoa järkeillä ja tuudittautua ajatukseen,  että määrällisesti negatiivinen kehityskulku ei ole huolettavaa, koska kaikki muut ympärillä juovat ainakin yhtä paljon ja varmasti jopa  enemmän kuin minä.  Jos taas tutkimme lähemmin niitä syitä ja merkityksiä, joita humaltumiselle annamme, aletaan liikkua  maaperällä, jossa eri näkökulmat voivat luontevasti tulla esiin ja mielemme saattaa muuttua.

Humalahan voi merkitä paljonkin: luottoystävää ja huolenpitoa, joka on aina saatavilla. Sen seurassa voi käyttäytyä sopivan letkeästi,  tarvittaessa riehakkaasti, mutta samalla kunniakkaasti, koska tarpeen vaatiessa se puolustaa ja suojaa meitä. Turvaa maailman murjoessa. Tuplaa ilot, puolittaa surut, parantaa sairaudet ja vajavaisuudet. Muuttaa velat saataviksi? Vaikea on vastata tähän  lojaliteettiin?

Humalatila korjautuu, kun kemiallinen ja fysiologinen epätasapainotila palautuu ja myrkytysoireet poistuvat. Tämä raitistuminen ei kuitenkaan korjaa inhimillistä tarvetta hakea elämässä mieltä, merkitystä ja yhteyttä johonkin. Psykososiaalisessa päihdehoidossa yhteys hyvään humalaan voi muuttaa muotoaan ja muuttua vähemmän tärkeäksi tai jopa tarpeettomaksi. Tämän yhteyden syntymistä ei saada aikaan yksin mieltä hillitsevillä tai sitä kohentavilla lääkkeillä, eikä tietä voida oikoa ajan tai rahan puutteessa.

Maria Rakkolainen

Tutkija, Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö, Tampereen yliopisto

Lähteet:
Hamilo, M. (2010) Juuri nyt -sarja: Ilo ilman viinaa on kehitteillä. Tiede-lehti, 4.
Huttunen, M. (2008). Rakastumisen seksokrinologiaa. Duodecim, 124 (10):1080-1.
Kiianmaa, K., Tiihonen, J. & ja Hyytiä, P. (2003). Alkoholiriippuvuuden hermostollinen perusta. Duodecim. 119 (24):2494-2500.

Kansankirkko natisee liitoksissaan jo toisen kerran lyhyen ajan sisällä. Kummallakin kerralla syy joukkoeroamisiin on ollut sama: Tiukan linjan uskovaisten kielteiset kannat homoseksuaalisuuteen.

Oikeaoppisen uskon ja seksuaalisuuden samastajat tekevät Jumalasta kummallisen kuvan: Jumala on miehen ja naisen sukuelimet yhdessä. Ei ole kuin pari vuosikymmentä, kun Hannu Salama sai tällaisten rinnastusten tekemisestä jumalanpilkkasyytteen. Aika näkyy muuttuneen myös uskonnon osalta.

Asia ei kuitenkaan tule kuitatuksi pelkällä piruilulla, koska myös tällaisen uskontokäsityksen vastustajat tulevat noudattaneeksi samaa logiikkaa. Heidän vastapropagandassaan se, että kaikki ihmiset eivät noudata viktoriaanista heteroseksuaalisuuden mallia, on todiste Jumalan olemassaoloa vastaan ja syy erota kirkosta. Näin myös he samastavat Jumalan viktoriaaniseen sukupuolimoraaliin ja hylkäävät ensimmäisen jälkimmäisen perusteella.

On ihmeen kapeakatseista, että esimerkiksi kristillinen lähimmäisenrakkaus tai protestantismin perusajatus, että jokainen ihminen on laulun arvoinen riippumatta hänen sijoittumisestaan yhteiskunnalliselle arvoasteikolle, puuttuvat näistä keskusteluista. Tämä arvomaailma on kuitenkin tuottanut historian mittaan mm. pohjoismaisen hyvinvointivaltion, joka kyllä kelpaa niin kristillisdemokraateille kuin ateisteillekin.

Syy sille, että uskonnosta ja Jumalasta ei puhuta nykyisessä homokriisissä niiden oikeilla nimillä, on se, ettei homokeskustelussa lopulta olekaan kyse Jumalasta vaan ihmisestä. Kiistan ytimessä on taistelu individualismista ja sen paikasta suomalaisessa elämäntavassa.

Suomalainen kulttuuri on satojen vuosien ajan perustunut ajatukselle, että ihmisen arvo tulee siitä, mihin hän kuuluu: Kylästä, suvusta, perheestä, työpaikasta ja lopulta isänmaasta. Tässä maailmankuvassa ei ole syvällisempää sijaa yksilöllisille eroille ja pyrkimyksille, vaan rehellinen oman paikkansa täyttäminen riittää. Sen on uskottu poistavan omanvoitontavoittelun, hedonismin ja muun puliveivaamisen tarpeen.

Mutta viimeisten vuosikymmenten aikana Suomesssakin on alkanut kasvaa modernimpi, yksilölähtöinen maailmankuva. Siinä uskotaan, että maailma koostuu autonomisista ja autenttisista yksilöistä, joilla on syvällisiä sisäisiä ulottuvuuksia. Hyvä elämä on näiden ominaisuuksien vapaata ja rajoittamatonta toteuttamista. Tässä maailmankuvassa ihminen kasvaa ikään kuin sisältä ulospäin, tulee sellaiseksi kuin hän on, kun taas perinteisessä maailmankuvassa suunta on päinvastainen: Ihminen kasvaa sellaiseksi, mihin hän kuuluu.

Suomalaisen yhteiskunnan keskeinen ideologinen kiista tänään on kädenvääntö näiden moraalisten maailmankuvien välillä. Maallisella puoluekentällä tämä taistelu on selkein Vihreiden ja Perussuomalaisten välillä – molemmat uusia puolueita, jotka ovat syntyneet ja kasvaneet 1960–70-luvun ns. suuren muuton ja maailmankuvan murroksen aikana – ja on sanomatta selvää kumpi puolue edustaa kumpaa maailmankuvaa.

Seksuaalisesta suuntautumisesta on tullut tämän kiistan kouriintuntuvin symboli. Ajatus, että seksuaalisuus on sisäsyntyinen ominaisuus, jota sellaisena pitää voida toteuttaa vapaasti, on individualistien uskontunnustus. Perinteen kannattajat taas seuraavat ajatusta, että myös seksuaalisuuden tulee noudattaa ulkoa annettuja perinnäistapoja. Heteroseksuaalisuus avioliitossa on symboli sille, että yksilö hoitaa muutkin velvollisuutensa mukisematta eikä tongi omaa napaansa ja omia, sisäsyntyisiä halujaan.

Kun homokiistaa tarkastellaan tästä näkökulmasta, teologia karisee siitä pois. Se, että siirtymä Perussuomalaisista Kristillisdemokraatteihin tuo perinteisen moraalin perusteluksi Jumalan eikä maallisemmin ymmärrettyä suomalaista elämäntapaa, näyttäytyy enemmän historian huumorina kuin varsinaisena opillisena keskusteluna. Kukaan kristinuskon tai yhteiskunnan historiaa ymmärtävä ei pysty perustelemaan, miksi juuri 1800-1900-luvun suomalainen, velvollisuuskeskeinen elämäntapa ja sen symboliksi omalla päätöksellä valittu sukupuolimoraali olisi Jumalan viimeinen sana. Kristinuskon historia on tulvillaan myös radikaaleja uudistajia ja oman aikansa konservatiivien vastustajia.

Toisaalta nokkelinkaan jumalankieltäjä ei voi väittää, että homoseksuaalisuus olisi pitävä todiste humanismista, evoluutiosta tai sattumasta (tai mihin uskonnottomat uskovatkaan) ja sellaisena osoitus kristinuskon kelvottomuudesta. Yhtä vähän voi väittää, että yksilön sisäinen maailma tai seksuaalinen itsemääräämisoikeus olisivat jotenkin ristiriidassa kristinuskon kanssa. Kirkkoisä Augustinus on filosofian historian suurimpia individualisteja ja Martti Luther oli katolinen munkki, joka uhmakkaasti rikkoi selibaattilupauksensa ja haki vielä nunnan vaimokseen.

Näin koko kysymyksenasettelu haihtuu ilmaan, jos seksuaalitavat otetaan liian kirjaimellisesti moraalisten maailmankuvien edustajina ja niillä aletaan vielä perustella transsendenttien voimien olemassaoloa suuntaan tai toiseen. Maailmankuvakiistan lisäksi julkista keskustelua hallitsee siis tietoteoreettinen virhepäätelmä, mikä tekee rehellisestä ja järkevästä keskustelusta vaikeaa.

Tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku. Meillä on sekä vahva kollektivistinen perinne että voimakkaasti kasvavaa individualismia. Samoin meillä on heteroita ja homoja, vieläpä molemmissa em. leireissä. Siksi tinkaaminen siitä, mikä em. yhdistelmistä on parempi ja kenen pitää muuttua, ei johda mihinkään. Todellinen voittaja on se taho, joka pystyy silloittamaan eri maailmankuvien välisiä kuiluja, ymmärtämään ja kunnioittamaan sekä perinteen kannattajia että uuden ajan airueita ja näin edistämään rinnakkaiseloa yhteisessä maailmassa. Kulttuurihistoriallisten juoksuhautojen kaivaminen vain syventää vastakkainasettelua, ja jos tilanne kärjistyy avoimeksi sodaksi, siinä on vain häviäjiä.

Antti Maunu

Tutkija, Helsingin yliopiston sosiologian laitos