|
|
-
Tulin viime syksynä perustaneeksi Facebook-ryhmän nimeltä Refugee Hospitality Club Punavuori. Asun Punavuoressa, tänne avattiin turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskus, ja mietin että paikalliset ja turvapaikanhakijat voisivat tehdä jotain yhdessä. En ollut siihen asti juuri ajatellut ulkomaalaispolitiikkaa, enkä tiennyt turvapaikanhakijakysymyksestä juuri mitään. Klubin perustajana minua alettiin kuitenkin lähestyä kaikenlaisilla tiedoilla. Kuten tilastoista, joiden mukaan ulkomaalaistaustaiset tekevät suhteettoman paljon rikoksia. Ja MOT-ohjelman paljastamasta maahanmuuttajanaisesta, joka saa Suomessa sosiaalitukia päälle kolmetonnia kuussa. Siitä, että suurin osa turvapaikanhakijoista pyrkii tänne töihin, ilman todellista hätää. Ja siitä miten hyödytöntä on auttaa kourallista, kun hädässä on satojatuhansia.
Mietin ja totesin ettei kaikella tällä ole paljoakaan väliä. Hädänalaisten ja muidenkin muukalaisten vastaanotto ja tukeminen kannattaa kaikesta tästä huolimatta. Ei ensisijaisesti auttamisen takia. Vaan auttamisen odottamattomien seurausten vuoksi.
Ensimmäiseen Refugee Hospitality Club Punavuoren kokoukseen tuli kamerunilainen Milton. Hän tuli myös seuraavaan. Ja sitä seuraavaan. Hän kutsui minut Facebook-kaverikseen. Alkoi ilmestyä Facebook-chattiini. Moinen kaverillinen suhde ihmiseen, jonka pitäisi olla sosiaalisesti, maantieteellisesti, etnisesti ja maailmanpoliittisesti universumin toisella laidalla, uhkasi tietysti omaa identiteettiäni. Olen tottunut toimimaan erilaisten hädänalaisten, ja ylipäänsä itsestäni erilaisten, ihmisten kanssa hygieenisesti systeemin välityksellä. Nyt abstrakti ryhmä, turvapaikanhakijat, muuttui Miltoniksi ja sittemmin moneksi muuksi uudeksi Facebook-kaveriksi. Mikä jännittävintä, vaikka heidät kaikki karkotettaisiin, nettisuhde jatkuisi silti.
Tapasin paperittomista EU-alueella seilaavista ihmisistä kirjaa tekevän toimittajan Kaisa Viitasen. Haastateltavat ovat muuttuneet autettaviksi ja sitten tuttaviksi. Hänen valokuvaajatyöparilleen Katja Tähjälle alkoi Angolaan karkotettava poika soitella pitkin yötä ja purkaa stressiään, kunnes hän saikin jäädä Suomeen. Nykyisin poika käy Viitasenkin kotibileissä. Irakilaismiehen kotiorjana Kreikassa asuva ja aina välillä esimerkiksi Suomeen pakeneva iranilaisnainen kirjoittaa Viitaselle Facebook-viestejä.
Tampereella professori Juha Suoranta alkoi henkilökohtaisesti suojella ja piilotella karkotusuhan alla olevaa nuorta afganistanilaismiestä.
Sosiaalityössä lienee tärkeää, ettei auttaja sotkeudu autettavien elämään. Mutta se mikä todella voi muuttaa maailmaa on nimenomaan roolien ja asetelmien sotkeutuminen. Tämä on muun muassa feministien parjaaman itse-toinen-ajattelutavan murtamista, vakiintuneista valtasuhteista irrottautumista. Kuten filosofi Rosi Braidotti sanoo, se sattuu. Mutta eettinen identiteettiprojekti vaatii kipua, juuri sen verran ettemme itse hajoa. Braidotti käyttää työssään paljon Gilles Deleuzen ja Felix Guattarin filosofiaa, joka näyttää muutenkin kasvattavan suosiotaan jatkuvasti. Siinä henkilökohtainen ja maailman valtarakenne nähdään yhtenä ja samana. Eettinen toiminta on aina valta-asetelmia vastaan toimimista, sekä yhteiskunnallisesti että henkilökohtaisesti. Se on luovuutta. Ei välttämättä taideteoksen tekemistä vaan sitä että näkee koko elämän materiaalina ja elää luovasti. Toimii odottamattomalla tavalla, muodostaa epätodennäköisiä yhteyksiä.
Sosiologitoimittajatutullani Jari Keräsellä on teesi: ”Kun ihminen tulee sinua niin lähelle että yllät koskemaan häntä olkapäälle, et voi enää olla kohtaamatta häntä ihmisenä.” Mitä enemmän tällaisia kontakteja syntyy niiden välille, joiden ei pitäisi valtavirta-ajattelussa ja vakiintuneissa etäisyyttä pitävissä poliittisissa asetelmissa olla missään tekemisissä keskenään, sitä paremmin informaatio maailmassa pääsee kulkemaan ja stereotypiat hapertumaan. Eivätkä ihmiset halua hallituksensa julistavan sotaa sinne missä heillä on ystäviä. Yksittäisten ihmisten välisistä yhteyksistä muodostuu sosiaalisessa netissä virtoja, joilla alkaa jo olla voimaa.
Milton kertoo olevansa juristi ja hän haluaisi Suomessa, sikäli kun saisi jäädä, jatkaa opintojaan ja erikoistua ihmisoikeuskysymyksiin. Mutta täällä tarvitaan siivoajia ja puhelinmyyjiä. Siirtolaisista tehdään uutta alaluokkaa ja sitten heitä kohdellaan kuin he olisivat alunperinkin, luonteeltaan, olleet alaluokkaisia. Se mikä todella voisi muuttaa maailmaa olisi se epätodennäköinen ratkaisu, että Milton jäisi ja valmistautuisi juristiksi. Silloin maailmassa olisi yksi stereotypioita pakeneva ihminen lisää. Sellainen, jolla olisi myös todelliset välineet – rajat ylittävää ymmärrystä - tehdä jotain esimerkiksi juuri Kamerunin tilanteelle (meistä suomalaisista siihen tuskin on).
Yksittäistapaukset ovat kuin ovatkin tärkeitä. On tuskin sattumaa että suuri osa maailmalla merkittävistä taiteilijoista on nykyisin siirtolaisia tai heidän jälkeläisiään. Samalla tavalla kun epätodennäköiset kommunikaatioyhteydet puhkovat uusia hermoratoja globaalin maailman itseymmärrykseen, maailman läpi huiman matkan kulkeneet yksilöt, saadessaan äänensä kuuluviin, huutavat eloon uusia tapoja nähdä maailma. Molemmat edistävät luovien ratkaisujen syntymistä maailmaan joka on tulessa. Ja koko ajan kudotaan lujaa mattoa henkilökohtaisista ihmissuhteista, yli voima- ja talouspolitiikan ylläpitämien viholliskuvien. Se matto, jos mikään, sen tulen sammuttaa. Pauliina Seppälä
|
-
"Rännit rämisee, hormit humisee, kattopellitkin kummasti kumisee...Krabatz! Zabats! Mikä se on? Hei? Kuka se on?... Laura Ruohosen Yökyöpelit-lastenrunokirjassa (2008) ihmetellään, mikä hormeissa humisee. Sosiologi kuuntelee ja tarkkailee "yhteiskunnallisten" hormien huminaa. Yhteiskunta elää arkipuheessa, tutkimuksissa, uutisartikkeleissa, yleisönosastokirjoituksissa ja hallinnon dokumenteissa. Meillä on voimakas tunne sen olemassaolosta. Yhteiskunta ON ja humisee täällä. Se on toimijan kaltainen entiteetti, joka tarjoaa palveluita, pitää huolta, kustantaa asioita - tai sitten ei pidä huolta, vaan hylkää ja on välinpitämätön. Sillä on ominaisuuksia, joista tutuimpia (rakkaimpia?) meille lienevät hyvinvointi-, länsimainen ja moderni. Näinä aikoina se on myös kriisissä, väkivaltainen ja pahoinvoiva. Yhteiskuntatieteellisen koulutuksen saaneena itsellänikin on selkäytimeen juurtuneena olettamuksena yhteiskunnan jonkinlainen itsenäinen eksistenssi, ja kyseinen sana usein tyrkyttäytyy luontevasti tekstiin, luentoihin ja puheeseen. Kun se pitäisi määritellä ja rajata, yhteiskunta kuitenkin usein pakenee. Minulle siitä on tullut liukas, niljakas ja hankala käsite. Mihin sitä pitäisi käyttää? Mitä sillä voi selittää? Ja erityisesti: jos yhteiskunta pakenee määrittelijäänsä, miten voidaan saada pitävä ote vaikkapa yhteiskunnallisista / sosiaalisista ongelmista, joiden tulisi olla ammattikuntamme päätutkimusalue? Tämänkaltainen ajattelu on oman oksan sahaamista, tiedän. Eihän yhteiskunnan olemassaoloa voi kyseenalaistaa, ja jos niin tekee, on ainakin sosiologina hurahtanut. Millä me määritämme tutkimuskohteemme, jos ei "yhteiskunnalla" ja "sosiaalisella"? Olenkin päätynyt tilanteeseen, jossa olen käyttänyt tohtorinväitöksen jälkeen aikaani oppiaineeni johdanto- ja pääsykoekirjojen selaamiseen. Esimerkiksi Sosiologia-teoksessa (Saaristo ja Jokinen 2005) kerrotaan, että "sosiologia tutkii kaikkea inhimilliseen vuorovaikutukseen kuuluvaa sosiaalista toimintaa." Ja että "sosiologi ei pääse tutkimuskohteensa, yhteiskunnan tai sosiaalisen, ulkopuolelle." Hirvittää. Näen lauseissa mustia laatikoita, sumuista sanasotkua. Syy tragediaan lienee se, että olen käyttänyt niin monta vuotta lääketieteellisen ja biologiatieteellisen tiedon ja toiminnan tutkimiseen. Luonto ja yhteiskunta, tai biologinen ja sosiaalinen, ovat liukuneet käsitteellisinä erotteluina jotenkin perustavalla tavalla toisiinsa kiinni. Sitten ovat vielä teknologiset asiat ja ei-inhimilliset toimijat - nekin pitäisi saada otettua analyysiin mukaan. "Uuni ujeltaa, hissi hinkuu, kellarin ovi kaameesti vinkuu. Viemäri vislaa, rappu rahisee, pyykki vintillä oudosti kahisee...Lits Läts! Kräbäts! Mikä se on? Kuka se on?", jatkuu Ruohosen runo. Ajateltaessa "yhteiskuntapolitiikkaa" tuntuu melko lailla selvältä, että sen alueeseen kuuluvat erilaiset kansalaisia laajalti koskettavat päätökset ja toimenpiteet, mutta myös monenlaiset kiistat siitä, miten asioita tehdään, ketkä tekevät ja keiden hyväksi. Sen sijaan asia nimeltä "yhteiskunta" tuntuu usein laukaisevan alan tutkijassa(kin) automaatio-oletuksen sen käypyydestä lähtökohtaisena ja kyseenalaistamattomana selityksenä, jossa kiistan ulottuvuus on olematon. Ja tämä taitaa nyt sitten olla kirjoitukseni päähuoli. Yhteiskunta selittää, sen sijaan että sitä selitettäisiin. Se selittää, koska sen oletetaan koostuvan erityisistä sosiaalisista suhteista tai sosiaalisesta liimasta, ja olevan erotettavissa luonnosta, taloudesta tai juridiikasta, noin alkuunsa. Sosiologi ei pääse tutkimuskohteensa, yhteiskunnan tai sosiaalisen, ulkopuolelle. Mutta hän ei myöskään tunnu kovin usein pysähtyvän miettimään, mitä kaikkea siihen itsestäänselvyyteen katsotaan kuuluvan, jonka ulkopuolelle ei voi päästä. Yhteiskunta; mikä se on, hei kuka se on? Mianna Meskus
tutkijatohtori, VTT
|
-
Aina
välillä mediassa ja ihmisten keskustelun aiheeksi nousee, miten vanhemmat eivät
enää osaa kasvattaa lapsiaan. Tosin näinhän ovat kautta aikojen vanhemmat sukupolvet
ajatelleet nuoremmista sukupolvista. Kuitenkin nykyaika tuo erilaisia haasteita
lapsen kasvatukseen verrattuna aikaisempiin vuosikymmeniin.
Nykyajan
vähän päälle kolmekymppiset vanhemmat ovat syntyneet 1970-luvulla. Silloin ei
tarvinnut pitää huolta, ettei lapsi joisi energiajuomia ja siksi ”juoksisi
pitkin seiniä” ja saisi raivokohtauksia. Ei tarvinnut pelätä, että alle 10-vuotias
lapsi pelaa kaverin luona pc-peliä, jossa ajellaan autolla jalankulkijoiden
päälle ja ammutaan AK-47:lla ihmisiä ruumiskasoiksi. Ei tarvinnut miettiä,
syökö lapsi koulussa, vai onko se taas mennyt syömään roskaruokaa
pikaruokaravintolaan jne.
Kuvaannollisesti
sanoen lapsille asetettavien raja-aitojen rakentamiseen kuluu nykyään
entisaikoja huomattavasti enemmän puutavaraa. Samalla kun raja-aitojen
rakentamista on enemmän, niin rakentajia on vähemmän. Harvan
esikoisen vanhemmat ovat siinä onnellisessa tilanteessa, että apua kasvatukseen
saa säännöllisesti omilta vanhemmilta tai sisaruksilta. Aika moni vanhempi saa
yksin puurtaa pienokaisensa kanssa. Naapurikaan ei välttämättä katso lapsen perään
ja opettajat taas puhuvat, ettei koulun tehtävä ole kasvattaa, vaan opettaa. Tietynlainen
yhteisöllisyys on kadonnut lapsen kasvatuksesta. Vertaistukea saattaa löytyä Internetin
keskustelupalstoilta tai jonkinlaisista ryhmätapaamisista. Mutta vastuu on
yksinomaan vanhemmilla.
Emme
enää ole samasta muotista tehtyjä, vaan individualismin myötä erilaisuus ja
suvaitsevaisuus ovat nousseet tärkeiksi asioiksi yhteiskunnassamme. Kuitenkaan
suvaitsevaisuus ei aina ole hyvästä. Ajattelemme helposti, että on rikkaus,
että meillä on erilaisia mielipiteitä. Kuka meistä on edes sanomaan, kuka
on oikeassa ja kuka väärässä.
Tämä on valitettavasti johtanut vuoropuhelun hiipumiseen. Asioiden
paremmuudesta ei enää väitellä, vaan todetaan, että kyllä tähän maailmaan
ajatuksia mahtuu. Tämä on johtanut siihen, että ollaan jopa vihaisia, jos joku
tulee jotain neuvomaan.
Tämä näkyy parhaiten koulumaailmassa. Opettajat
eivät uskalla enää ojentaa lapsia tai keskustella lapsen
ongelmakäyttäytymisestä vanhempien kanssa, koska he pelkäävät vanhempien reaktiota
asiaan. Vanhemmat eivät halua kuulla
neuvoja muilta ja vastareaktiona opettajat sanovat, ettei heidän tehtävänsä ole
kasvattaa.
Nykyisenlainen
suoritusyhteiskuntamme luo ylimääräisiä paineita vanhemmille. Vanhemmat
haluavat olla ”täydellisiä” vanhempia. Ei uskalleta pyytää apua, koska
pelätään, että muut pitävät kyvyttöminä vanhempina. Jos esimerkiksi äiti yön
pimeinä tunteina uskaltaa anonyymisti mennä valittamaan lapsen hoidon raskautta
netin keskustelupalstalla, niin helposti saattaa joku superäiti alkaa syyllistää
tätä eikä tukemaan. Vaikka todellisuudessa meillä kaikilla on välillä ongelmia
lapsen kanssa.
Ikävää,
että kulttuurimme ei juurikaan anna tukea lapsen kasvatuksessa. Asenteet
muuttuvat aikanaan, mutta joihinkin asioihin me voimme vaikuttaa jo nyt. Edellisen
laman aikana perheiden varallisuus romahti ja erilaisia tukipalveluita
ja kasvatusta tukevia toimia vähennettiin ja lopetettiin. Tällä on ollut tuhoisat seuraukset ja sitä taakkaa me edelleen
kannamme. Jos me haluamme tukea vanhemmuutta, niin näihin asioihin tulisi panostaa
erityisesti. Lastemme kasvatus on koko yhteiskunnan asia.
Juha
Kallio
Satakunnan
Keskustanuorten pj.
|
-
Suomalaisnuoret ovat mediakeskustelusta päätellen tulleet väkivaltaisemmiksi kuin koskaan. Viikissä joulukuussa tapahtunut koulutytön julkinen pahoinpitely nostatti kohun, joka velloi sanomalehdissä viikkoja. Samalla leimattiin paitsi helsinkiläisnuoriso myös kokonainen kaupunginosa juurettomuuden ja pahoinvoinnin pesäkkeeksi. Tapahtumasta inspiroitunut Helsingin Sanomat nosti 10.1.2010 keskusteluun rikosvastuun ikärajan kysyen asiantuntijoilta ja nuorilta itseltään, tulisiko viidentoista vuoden ikärajaa alentaa. Asiantuntijat yrittivät vakuuttaa, ettei vastuuikärajan alentamiselle ole perusteita. Heidät haukuttiin keskustelupalstoilla. Samainen keskustelu käytiin julkisuudessa 2000-luvun alussa, jolloin se eteni eduskuntaan asti. Vastuuikärajan alentamista puoltavat argumentit olivat tuolloin hyvin samanlaisia kuin nyt ryöpsähtäneessä keskustelussa. Yksi keskeinen argumentti on, että lapset ovat entistä väkivaltaisempia. Ovatko he?
Katsotaan tilastoja. 1980-luvulla alle 15-vuotias tuli poliisin tietoon pahoinpitelyrikollisuudesta epäiltynä koko maassa keskimäärin 351 kertaa, 1990-luvulla 495 kertaa ja 2000-luvulla 853 kertaa vuodessa. Kasvua selittää erityisesti lievä pahoinpitelyrikollisuus: 1980-luvulla alle 15-vuotias tuli lievästä pahoinpitelystä poliisin tietoon keskimäärin 46 kertaa, 1990-luvulla keskimäärin 96 kertaa ja 2000-luvulla keskimäärin 259 kertaa vuodessa. Kasvusuunta on eittämätön: lievien pahoinpitelyjen määrä on kasvanut viisinkertaiseksi! Vaan kun lukuja tarkastelee suhteessa koko väestön yhteenlaskettuun poliisin tietoon tulleeseen pahoinpitelyrikollisuuteen (1980-luvulla keskimäärin 16458 pahoinpitelyrikosta vuodessa, joista 2923 lieviä; 1990-luvulla keskimäärin 22204 pahoinpitelyrikosta vuodessa, joista 4710 lieviä, 2000-luvulla keskimäärin 30300 pahoinpitelyrikosta vuodessa, joista 8227 lieviä) tulee ilmeiseksi, että olemme kaikki tulleet raivotautisiksi. Kun lievät pahoinpitelyt puhdistetaan tilastosta pois, alle 15-vuotiaiden osuus pahoinpitelyrikollisuudesta ei itse asiassa ole kasvanut 1980-luvulta kuin keskimäärin 0,4 %: 2,3 %:sta 2,7 %:iin. Samalla 15-vuotiaiden itse ilmoittama pahoinpitelyrikollisuus on tutkimusten mukaan pysynyt samana ja osoittanut jopa laskun merkkejä. Julkisessa keskustelussa on unohtunut, että keskeinen selitys lievien pahoinpitelyjen tilastolliseen kasvuun oli vuoden 1995 lainmuutos, joka vaikutti pahoinpitelyrikollisuuden kirjaamiseen ja syyttäjälle ilmoittamiseen. Samalla viranomaisten ja kansalaisten kynnys ilmoittaa erityisesti alaikäisten pahoinpitelyrikollisuudesta poliisille on lisääntynyt: nollatoleranssikokeilut ja varhaisen puuttumisen ohjelmat pitävät tästä huolen. Entä julkisuudessa sitkeästi elävä käsitys siitä, että lasten väkivallanteot ovat raaistuneet? Nykyäänhän potkitaan joukolla maassa makaavaa ja käytetään teräaseita. Tilastoista tämäkään väite ei saa tukea, sillä alle 15-vuotiaiden poliisin tietoon tulleet törkeät pahoinpitelyt ja henkirikokset ovat 1980-luvulta vähentyneet niin määrällisesti kuin suhteellisesti. Vuosina 1980-1989 poliisin tietoon tuli vuosittain keskimäärin 34 alle 15-vuotiaan tekemää törkeää pahoinpitelyä - vuosina 2000-2008 keskimäärin 20. Suhteellinen osuus kaikista poliisin tietoon tulleista törkeistä pahoinpitelyistä väheni 1,9 %:sta 0,9 %:n. Törkeiden pahoinpitelyjen määrä ja suhteellinen osuus ovat siis liki puolittuneet! Alle 15-vuotiaan tekemiä henkirikoksia tuli 1980-luvulla poliisin tietoon keskimäärin 1 vuosittain, 2000-luvulla keskimäärin 0,9. Näiden suhteellinen osuus laski 0,8 %:sta 0,7 %:iin. Olisi hienoa, jos iltapäivälehdet tekisivät lööpin siitä, että lasten törkeät väkivallanteot ovat vähentyneet. Toimikoon tämä keskustelunavauksena vastapuheelle! Elina Pekkarinen Kirjoittaja valmistelee sosiaalityön alaan kuuluvaa väitöskirjaa dosentti Mirja Satkan tutkimushankkeessa Helsingin yliopiston Yhteiskuntapolitiikan laitoksella.
Lähteet: Tilastokeskus, oikeustilasto. Poliisin tietoon tullut rikollisuus. http://pxweb2.stat.fi/database/StatFin/oik/polrik/polrik_fi.asp (tarkistettu 12.01.2010). Harrikari, Timo (2008) Rikosvastuun ikärajaa koskeva debatti 2002-2003: ’yhä nuorempana, useammin ja nopeutuvassa tahdissa’. Teoksessa Harrikari, Timo (2008) Riskillä merkityt. Lapset ja nuoret huolen ja puuttumisen politiikassa. Nuorisotutkimusseura/Nuorisotutkimusverkosto julkaisuja 87. Helsinki: Nuorisotutkimusseura / Nuorisotutkimusverkosto, s. 135 - 163.
Helsingin Sanomat 10.01.2010. Painettu lehti ja verkkokeskustelu www.hs.fi. Honkatukia, Päivi & Kivivuori, Janne (toim.) (2006) Nuorisorikollisuus. Määrät, syyt ja kontrolli. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen julkaisuja 221, Nuorisotutkimusverkosto / Nuorisotutkimusseura julkaisuja 66, Nuorisoasian neuvottelukunta julkaisuja 33. Helsinki: Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos, Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura, Nuorisoasian neuvottelukunta. Kivivuori, Janne & Salmi, Venla (2005) Nuorten rikoskäyttäytyminen 1995 - 2004. Teemana sosiaalinen pääoma. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen julkaisuja 214. Helsinki: Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tiedonanto: ”Vuoden 1995 lainmuutos vaikutti pahoinpitelyrikosten kirjaamiseen ja syyttäjälle ilmoittamiseen”. Helsinki 10.09.2003. www.optula.om.fi/uploads/0dxyiz31kssrvd.pdf (tarkistettu 12.01.2010).
|
-
Taas ammuttiin. Ensin keskustellaan aseista ja maahanmuuttajista. Sitten varmaan aletaan kaivata mielenterveyspalveluita. Viime vuosien ammuskelutapaukset sekä masennuksen aiheuttaman työkyvyttömyyden lisääntyminen ovat usein herättäneet keskustelua mielenterveyspalveluiden lisäämisen tarpeesta. Toisaalta näyttää, että sosiaali- ja terveysministeriön mielenterveyttä koskevissa ajankohtaisissa hankkeissa (Masto-hanke ja Mielenterveys- ja päihdesuunnitelma) mielenterveyteen erikoistuneita palveluita pikemminkin ajetaan alas. Argumentointi etenee suurin piirtein näin: mielenterveysongelma syrjäyttää -> syrjäytyminen on pahasta -> syrjäytymisen välttämiseksi mielenterveysongelma tulee nähdä terveysongelmana siinä missä muutkin -> mielenterveysongelmat tulee hoitaa perusterveydenhuollossa. Kuulostaapa mukavalta. Mieluumminhan sitä tulee nähdyksi terveyskeskuksen tai työterveysaseman aulassa kuin missään hourulassa. Sen sijaan ei käy kateeksi lääkäriä, jonka edellisellä potilaalla oli hiirikäsi tai flunssa ja jonka huoneeseen sitten sattuu vartiksi henkilö, jolla ei ole kavereita tai joka kärsii mustasukkaisuudesta. Samaan aikaan toisaalla ne, joilla on itsetuntemusta ja rahaa ostaa itselleen mielenterveyspalveluita, joko Kelan tukemina tai ei, eivät osta palveluita yleislääkäreiltä eivätkö viidentoista minuutin annoksina. Esimerkiksi Terapeutit.fi-sivuston mukaan maksukykyisille asiakkaille on psykoanalyyttisen, behavioraalisen, kognitiivisen, gestalt-, perhe-, pari-, ja seksuaaliterapian lisäksi tarjolla mm. kuvantulkintaterapiaa, psykodraamaa, musiikkiterapiaa ja sekä tavallista että psykiatrista ratsastusterapiaa. Paha sanoa, kumpi on tehokkaampaa, perusterveydenhuollossa tarjottava masennuslääkitys vai psykiatrinenkaan ratsastusterapia. Sen sijaan on aika varmaa, että mielenterveysongelmien hoitaminen perusterveydenhuollossa on halvempaa kuin mielenterveyteen erikoistuneet palvelut, olivatpa niitä tarjoavat sitten erikoislääkäreitä tai muun koulutuksen saaneita. Että mahtaakohan olla kysymys siitä, että halutaan välttää syrjäytymistä, vai halutaanko ihan vaan säästää rahaa. Anna Alanko
|
-
Tuleva torstai, joulukuun 17. päivä, on jännittävä päivä kansalaisjärjestöissä. Tuolloin Raha-automaattiyhdistys julkistaa rahoituspäätöksensä vuodelle 2010. Lyhyen, järjestöissä työskenteleville kollegoille ja tutuille tekemäni kyselykierroksen perusteella päivää odotetaan epävarmuudessa, jopa pelonsekaisin tuntein. Kukaan ei tiedä, minkälainen päätös on tulossa.
Monen seuraavan vuoden työpaikka on riippuvainen päätöksestä, jopa joidenkin kokonaisten järjestöjen. Muun muassa Ensi- ja turvakotien liitto on ilmoittanut toimintojensa olevan kriisissä, mikäli rahoitusta leikataan. Moni on jo valmiiksi turhautunut. Koko vuosi on tehty töitä uusien hakemusten ja järjestön toimintojen mainostamisen eteen, mutta jatkosta ei ole siltikään mitään takeita.
Suomessa, kuten muissakin maissa, on haikailtu jo toistakymmentä vuotta ”uudenlaisen” julkisen vallan ja kansalaisjärjestöjen välisen yhteistyön perään. Poliitikot ovat haastaneet kansalaisjärjestöt mukaan ”talkoisiin” ja ottamaan suurempaa vastuuta väestön hyvinvoinnista. Kansalaisyhteiskunnan mukaan ottaminen ja kuunteleminen tekisi niin hyvinvointipolitiikasta kuin erilaisista palveluistakin aikaisempaa demokraattisempia ja läpinäkyvämpiä: palveluja joissa kuuluisi kansalaisten ”’ääni”. Agenda on ollut esillä erityisesti Tony Blairin luotsaamassa ”kolmannen tien” politiikassa, jonka äänenpainot ovat valuneet Suomeenkin omina sovellutuksinaan. Perussanomana on ollut, että julkinen valta ei voi olla enää yksin vastuussa väestön hyvinvoinnista, vaan muidenkin yhteiskunnan sektoreiden on kannettava kortensa kekoon.
Tunnelmat rahoituspäätöksen ympärillä ovat kuitenkin oireellisia ja paljon puhuvia. Rahoituksen ympärillä käytävän jännitysnäytelmän perusteella näyttää siltä, että julkinen valta pitää edelleenkin tiukasti nyörejä käsissään. Kuten erään järjestön edustaja kiteytti nykyisen asetelman haastattelussa, ”niiden lauluja lauletaan, keiden leipää syödään”. Siis toisin sanoen julkinen valta määrittelee, mistä lähtökohdista hyvinvointipolitiikkaa ja palveluja toteutetaan ja järjestöjen tehtävänä näyttää olevan omaksua nämä lähtökohdat. Eräs järjestötyöntekijä kuvasi ironisesti hakemuksentekoprosessia: kun vielä edellisenä vuonna hakemuksissa piti viljellä sanaa ”palvelu”, seuraavana vuonna sana oli kielletty. Nyt piti tehdä vertaistyötä. Myöskään aatetta ei ole hyvä viljellä liikaa hakuvaiheessa. Ihanteena ovat neutraalit, ammatillisuuteen nojaavat palvelut. Erityisesti järjestötyöntekijöitä ärsyttää se, että heidän asiantuntemustaan ei kuunnella riittävästi palvelujen kehittämisessä. Esimerkiksi kunnat haluavat riisuttuja ”peruspalveluita”, kun järjestöillä olisi tarjottavanaan uudenlaisia ratkaisumalleja ja ajatuksia.
Myös erilaisissa strategioissa viljelty kumppanuusretoriikka tuntuu kuvaavan kovin huonosti järjestöjen ja julkisen vallan välistä tämän hetkistä suhdetta. Tai sitten kyseessä on muodikas ”etäsuhde”, jossa erityisesti julkinen vallan rooli on olla ”vaikeasti tavoiteltava”. Seuratessani erään järjestötoimijan arkipäivää kiinnitin huomiota siihen, kuinka paljon työntekijöiden aikaa kului erilaiseen raportoimiseen ja toimintojensa mainostamiseen -ja kuinka vähän virkamiehiä ja poliitikkoja näytti kiinnostavan järjestöjen arkipäivä. ”Kakstoista kutsuttiin, yks kävi kääntymässä ovella”, kuvasi eräs työntekijä sidosryhmille järjestettyä avoimien ovien tilaisuutta, johon oli kutsuttu myös kunnanvaltuutettuja. Moni työntekijä koki tekemissäni haastatteluissa, että järjestöt on jätetty yksin palvelujen tuotannon arkeen. Heidän mielestään kunnat ulkoistavat erityisesti moniongelmaisten palvelut mielellään järjestöille, ja jättävät ne tämän jälkeen kärvistelemään yksin haastavien asiakkaiden ja heidän ongelmiensa kanssa.
Herää kysymys, mikä järjestöjen ja julkisen vallan välisen yhteistyön ideana oikeastaan on tällä hetkellä? Onko niin, että järjestöt halutaan nähdä vain julkisen vallan ideoiden toteuttajina, ei politiikka ja palveluja aktiivisesti muotoilevina toimijoina? Entä, miksi ajatus kumppanuudesta tuntuu konkretisoituvan aitona yhteistyönä kovin harvoin? Halutaanko järjestöt mukaan politiikkaan ja palveluntuotantoon ja millä ehdoilla?
Jännittävää odotusta. Enää muutama päivä.
Riikka Perälä
VTM, jatko-opiskelija Sosiologian laitos, HY
|
-
Terveyden ja hyvinvoinnin laitos irtisanoo 81 henkilöä, uutisoitiin viime viikolla. Yt-neuvottelut ovat aina ikäviä tilanteita, mutta kun työnantajana on valtio, tuntuu henkilöstön irtisanominen hiukkasen hölmöläisen hommalta. Palkasta tulee työttömyyskorvausta ja työntekijästä työtön - maksaja on sama. Ihan näin yksinkertainen tilanne ei tietenkään ole, mutta yhtä kaikki kovin surkea. Ihmettelyä on saanut aikaan myös se, että samaan aikaan kun juhlapuheissa vannotaan työuran pidentämisen nimeen, takaovesta työnnetään ulos väkeä, joiden työura loppuu irtisanomisen vuoksi ennenaikaisesti. THL:n yt-neuvottelut olivat valtiotyönantajan ensimmäiset tässä laajuudessa, mutta eivät varmaankaan viimeiset. Vaikka kyseessä on tällä kertaa vain yksittäisen viraston toimenpide, se vaikuttaa varmasti valtion imagoon työnantajana: tarjolla ei ole enää pitkää ja varmaa leipää ja eläkevirkoja. Mitkä ovat jatkossa valtiotyönantajan kilpailuvaltit työmarkkinoilla? Tilastoja irtisanotuista ei ole esitetty, mutta ammattijärjestöjen (ja huhumyllyn) tuntuman mukaan valtaosa irtisanotuista on yli 50-vuotiaita. Tämä "ikärasismi" on saanut osakseen rankkaa kritiikkiä. Ottaen huomioon laitoksen työntekijöiden keski-iän, olisi voinut etukäteen arvata, että irtisanottujen keski-ikäkin olisi samaa tasoa. Voisi myös arvailla, että yt-neuvotteluiden seurauksena päättyvät määräaikaisuudet ovat olleet huomattavasti nuorempien sarkaa. Itse uskallan myös väittää, että monesta huonosta vaihtoehdosta valittiin laitoksen tulevaisuuden kannalta ainoa mahdollinen: 5-10 vuoden päästä valtaosa laitoksen nykyisestä henkilökunnasta jää eläkkeelle. Kuka sitten huolehtiikaan terveyden ja hyvinvoinnin tutkimuksesta ja muista THL:n tehtävistä? Toivottavasti ainakin muutamat näistä yt-neuvotteluista säikähdyksellä selvinneet "nuoret". Katri Kleemola
YP:n toimitussihteeri
|
-
Teen joskus töitä tutkijasosiologina, joskus toimittajana. Kun roolini
on olla tutkija, toimittajat ärsyttävät – ja toisinpäin. Tämä on nyt
ärsyyntyneen toimittajan puhetta tutkijoille. Aloitan silti siitä kun
olin tutkija.
Minulle soitettiin mediasta, televisiosta, kanavaa en muista.
Taustatoimittaja kysyi tiedänkö mitään metroseksuaalisuudesta. En,
vastasin. Nauratti. Typerä televisiokeskustelu, typerä aihe ja typerä
tutkija joka kiinnostuu moisista muotisanoista.
Näinhän me tutkijat teemme. Mietimme, onko kyseessä oma
tutkimusaiheemme ja vain jos on, harkitsemme esiintymistä mediassa.
Yksi syy on se, että mediassa kaikki yksinkertaistetaan. Tämä on aivan
totta.
Sitten kuitenkin toimittajana tutkijoiden asenne ärsyttää.
Ajattelutapa: vastaan vain kysymyksiin jotka koskevat omaa
tutkimusaihettani. Minä en kuitenkaan toimittajana juuri koskaan
kaipaa sosiologia tai antropologia kertomaan täsmälleen omasta
tutkimusaiheestaan. En kaipaa näiltä satoja kirjoja lukeneilta
yliopistoihmisiltä tietoa. Kaipaan näkökulmia. Ajattelua. Ja juuri
sitä heillä ei omasta mielestään ole. Herää kysymys, onko
maisterikoulutus yhtä tyhjän kanssa, jos yhteiskuntatieteilijä ei sen
jälkeen pysty keskustelemaan yhteiskunnasta, sosiologi sosiaalisesta
maailmasta tai kulttuurintutkija kulttuurista.
Jos yhteiskuntatieteilijät eivät suostu keskustelemaan mediassa
yhteiskunnallisista kysymyksistä, joku muu suostuu. Jos
yhteiskuntatieteilijät eivät halua tuoda opittuaan mediaan, heidän on
turha kritisoida mediaa siellä vallitsevista näkökulmista.
Humanistinen tai sosiologinen näkökulma puuttuu koska sitä ei ole
kukaan ajamassa esiin. Minusta tämä on vastuunpakoilua.
Yhteiskuntatieteilijöiden on osallistuttava yhteiskunnalliseen
keskusteluun ja filosofien keskusteluun etiikasta.
On totta, että mediassa asioista tehdään turhan yksinkertaisia ja usein
vain toistetaan stereotypioita. Mutta eikö juuri siksi fiksujen
oppineiden ihmisten pitäisi pyrkiä laajentamaan näkökulmia, vaikka
vain yhdellä viisaalla lauseella? Ehkä typerältä kuulostavastakin
teemasta avautuisi jotain syvällisempää ja tärkeämpää?
Metroseksuaalista. Olisin voinut käyttää päivän vilkaistakseni mitä
akateemisia artikkeleita aiheesta tietokannoista löytyy. Olisin voinut
pyytää televisiosta muutaman satasen palkkaa ja ottaa aiheen haltuuni.
Todennäköisesti olisin pystynyt viemään teeman kokonaan uuteen
suuntaan ja osoittaa jotain oleellista maailmasta jossa elämme. Tämän
saman tietokantahaun tutkijat olisivat voineet muuten tehdä
esimerkiksi kouluampumistapausten jälkeen. Ei tutkijan ole tarvinnut
pyhittää uraansa kouluampumisten tutkimiseen ottaakseen haltuun
kouluampumisia ilmiönä. Peräänkuulutan asennetta, jossa ymmärrämme
olevamme sosiologeja tai filosofeja samalla tavalla kuin lääkäri on
lääkäri jo ennen erikoistumistaan. Meidät on koulutettu ymmärtämään
sosiaalista maailmaa emmekä voi järjestelmällisesti kieltäytyä
osallistumasta sitä koskevaan keskusteluun.
Pauliina Seppälä
|
-
Tiedän keinon, jolla lasten ja nuorten kanssa toimivien viranomaisten silmät saa pyörimään kuopissaan silkasta hämmästyksestä. Toisinaan seurauksena on epäuskoinen naurunremakka: ”Ei oo totta”. Kokeilunhaluisille kerrottakoon, että tämä taattu keino on kertoa heille siitä, millaisin periaattein sosiaalipalveluja tarjottiin lapsille ja perheille 1970-luvulla.
Tuolloin ajateltiin, että sosiaaliviranomaisten tuli välttää kontrollihenkistä puuttumista yksityisten kansalaisten asioihin keinolla millä hyvänsä. Erityisen tähdellistä tämä puuttumattomuus oli rötöstelevien lasten ja nuorten kohdalla: katsottiin, että tiukka kontrolli saattaisi johtaa nuoren leimaamiseen ja vasta kehittyvän identiteetin vaurioitumiseen. Tukea ajatteluun saatiin ajassaan suosituista leimaamisteorioista. Helsingin suojelukasvatustoimistossakin siirryttiin palveluperiaatteeseen, jonka mukaan nuoren kanssa ryhdyttiin tositoimiin vain perheenjäsenten sitä erikseen toivoessa. Muuten pitäydyttiin taustalla ja keskityttiin vastaanottavaisempiin asiakkaisiin. Sosiaalinen kontrolli jätettiin kontrolliviranomaisten - lähinnä poliisin ja oikeusviranomaisten - huoleksi, mutta nuorten parissa sitäkin tahdottiin välttää.
Tämän päivän diskursseissa 1970-luvulla vallinneet sosiaalihuollon periaatteet tuntuvat absurdeilta. Yhteisöjen ajattelu- ja toimintatavat vaihtuvat historiallisesti tarkastellen ajasta toiseen, ja nyt heiluriliike on asettunut yksilön vastuuta ja yhteisön turvallisuutta korostavaan asentoon. Varhaisen, nopean ja tuntuvan puuttumisen käytännöt ovat lähes korvanneet pehmeät lähestymistavat. Naapurustot on valjastettu turvallisuuden puuhamiehiksi ja lasten liikkumista kontrolloidaan jopa julkisin kotiintuloajoin. Uusi lastensuojelulakikin velvoittaa yhä suuremman joukon ilmoittamaan viranomaisille lapsesta tai nuoresta, jonka tilanne vaatii tarkkailevaa silmää.
Sinänsä kaiketi hyvää tarkoittavan puuttumisen kulttuurissa on unohdettu pohtia, millaisia mahdollisia kielteisiä vaikutuksia varhaisella puuttumisella on. Voi käydä niin, että erilaisia ilmoituksia kasautuu toimistoon vino pino ilman, että niihin kiireen keskellä reagoidaan millään tavalla. Kun ilmoitusten määrä on kasvanut riittävän suureksi, toimeen ryhdytään reaktiivisesti kumuloituneen huolen ajamina. Toisinaan riskiryhmäläistä odottaa pikaisesti suoritettu puhuttelu projektityöntekijän pöydän takana. Toimisto voi vaihtua riippuen siitä, onko hairahtanut näpistykseen vai julkijuopotteluun. Kokonaisvaltaista, sosiaaliseen tukeen pohjautuvaa apua ei välttämättä mikään taho tarjoa.
Yksilötasolla riskiryhmäläiseksi leimautumisella voi olla kauaskantoisia seurauksia: yhdessä muiden yhteisötason hylkimisreaktioiden kanssa asiakaspaineessa natiseviin viranomaisrattaisiin joutuminen voi merkitä stigmatisoivien kokemusten kasautumista ja edistää marginaali-identiteetin omaksumista. Toisinaan vaikuttaa siltä, että yhteisön kannalta tämä ei kuitenkaan ole ongelma - pikemminkin toivottu tulos. Auttaahan stigma meitä tunnistamaan ajoissa kuka on se, jota kannattaa varoa ja karttaa. Turvallisuutta korostavan tehokkuuden ja kilpailukyvyn maailmassa joukosta pudonneiden seuraa kun ei kaipaa kukaan.
Elina Pekkarinen
VTM, tohtorikoulutettava
Helsingin yliopisto, yhteiskuntapolitiikan laitos
Kirjoittaja tekee sosiaalityön väitöskirjaa akatemiatutkija Mirja Satkan tutkimushankkeessa
Aiheesta muualla:
Harrikari, Timo (2006) Lasten ja nuorten kotiintuloaikoja koskevat käytännöt Etelä-Suomen läänin alueen kunnissa. Etelä-Suomen lääninhallituksen julkaisuja 106. Helsinki: Multiprint. http://www.laaninhallitus.fi/lh/biblio.nsf/29FA59F4BEA3B58AC22571E20036441F/$file/eslh_106.pdf
Harrikari, Timo (2008) Riskillä merkityt. Lapset ja nuoret huolen ja puuttumiseen politiikassa. Nuorisotutkimusverkoston ja nuorisotutkimusseuran julkaisuja 87. Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto / Nuorisotutkimusseura.
Harrikari, Timo & Hoikkala, Susanna (2008) Nuorten hyvinvointipolitiikka - pahoinvointiin puuttumista ja riskien hallinnointia? Teoksessa Autio, Minna & Eräranta, Kirsi & Myllyniemi, Sami (toim.) Polarisoituva nuoruus? Nuorten elinolot vuosikirja 2008. Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto / Nuorisoasiainneuvottelukunta / Stakes.
Satka, Mirja (2009) Varhainen puuttuminen, moraalinen käänne ja sosiaalisen asiantuntijat. Yhteiskuntapolitiikka 74 (1) 17 - 32. http://www.stakes.fi/yp/2009/1/satka.pdf
Turvallisuustalkoot - Kansallinen rikoksentorjuntaohjelma (1999) Oikeusministeriön yleisen osaston julkaisuja 2/1999. Helsinki, Oikeusministeriö.
www.varpu.fi
|
-
Kouluterveyskysely 2009 osoittaa jälleen selviä merkkejä nuorison päihdemyönteisyyden kasvusta. Nämä ovat mukavia uutisia. Mukavia siksi, että ne saanevat yhä useamman ymmärtämään, että harjoitettu valistus- ja muu päihdepolitiikka ei toimi. Tämä taas luo kysyntää järkeville ja toimiville lähestymistavoille.
Toimivien lähestymistapojen suuntaviivat ovat monien tutkijapiirien tiedossa, mutta politiikkaa ne eivät ole toistaiseksi kiinnostaneet. Esitän pienenä toverinlahjana yksinkertaisen muistilistan kaikille poliittisille toimijoille. Mikäli sitä aletaan noudattaa, päihdepolitiikka saattaa palata samalle kiertoradalle ihmisten todellisuuden kanssa. Mikäli taas esitettyjen suuntaviivojen väheksymistä jatketaan, politiikka on vaarassa sinkoutua lopullisesti teknokratian ja setämäisten ennakkoluulojen ulkoavaruuteen.
1. Hyväksy nuorten juomisen lähtökohdat.
a) Nuorten juominen on omaehtoista toimintaa.
b) Nuoret juovat, koska he haluavat juoda ja koska juominen on heidän mielestään hauskaa.
Nuorten juominen ei aiheudu iästä eikä elämänvaiheesta. Se ei aiheudu myöskään sosiaalisesta paineesta eikä humalan ihannoimisesta, ja kaikkein vähimmin juominen aiheutuu suomalaisesta alkoholikulttuurista. Nuorten juominen ei aiheudu mistään ulkoisesta syystä. Kertaus: juominen on nuorten omaa toimintaa ja nuoret tekevät sitä omasta halustaan. Nuorten juomiseen voi vaikuttaa ainoastaan vaikuttamalla omaehtoiseen juomistoimintaan ja sen motivaatioon.
2. Selvitä nuorten juomisen laadulliset tekijät.
a) Kuinka nuoret tosiasiassa juovat?
b) Miksi nuoret haluavat juoda ja miksi se on heidän mielestään hauskaa?
Koska nuoret eivät osaa vastata suoraan em. kysymyksiin, asioiden selvittämiseen tarvitaan kunnollinen tutkimusasetelma. Etnografia, ryhmähaastattelut, tarinamuotoiset juomispäiväkirjat ja muut laadulliset menetelmät ovat ylivoimaisesti paras tapa saada tietoa tämänkaltaisista seikoista. Valmiille vastausvaihtoehdoille perustuvat kyselytutkimukset eivät anna käyttökelpoista tietoa varsinaisesta juomistoiminnasta kuten juomisen motiiveista, tavoitteista tai juomisen hauskuudesta, vaan ne kuvaavat juomistoiminnan mitattavia puitteita kuten määriä ja juomispaikkoja. Tilaa siksi tutkimus sektoritutkimuslaitosten sijaan yliopistoilta tai vapailta tutkijoilta, sillä laadullista alkoholitutkimusta on laiminlyöty sektoritutkimuslaitoksissa kohta 20 vuoden ajan.
3. Selvitettyäsi juomisen taustat, vaikuta juomiseen haluamallasi tavalla.
a) Muuta nuorten juomisen toimintatapoja esim. osoittamalla juomiskäyttäytymisen sisäisiä ristiriitoja ja tarjoamalla niihin selviä ratkaisuja nuorten omien toimintatapojen pohjalta, jotka em. selvityksen perusteella tunnet hyvin.
b) Muuta nuorten halua juoda esim. osoittamalla, että juomisella tavoiteltavaan hauskuuteen pääsee paremmin jollain muulla toiminnalla, jonka myöskin tunnet em. selvityksen pohjalta hyvin, ja tarjoa nuorille tämän toiminnan mahdollisuudet.
Muista, että juomistoiminta muuttuu harvoin muuttamalla juomisen materiaalisia olosuhteita, jolloin juominen useimmiten vain hakeutuu toisiin ympäristöihin tai halvempiin juomiin. Muista kuitenkin, että toiminnan muutos ei ole mahdollista ilman resursseja vaihtoehtoiselle toiminnalle. Keskitä siksi muutospyrkimykset vain niihin tekijöihin, joille tiedät pohjatyön perusteella olevan kysyntää ja alttiutta nuorten keskuudessa ja vahvista niitä uusilla panostuksilla. Älä sohi irtopisteitä näkyvillä, mutta hyödyttömillä toimilla kuten mainoskielloilla tai kieltomainoksilla.
Onnea projektiin!
Antti Maunu
Tutkija, Helsingin yliopiston sosiologian laitos
|
-
|
Suomessa kaikki huumeisiin liittyvä toiminta, myös huumeiden käyttäminen ja vähäisen määrän hallussapitäminen omaa käyttöä varten, on säädetty rangaistavaksi. Sen vuoksi on ymmärrettävää, että käyttö pyritään pitämään piilossa kontrolliviranomaisilta. Salassa pitämistä vahvistaa yhteiskunnassa yleisesti vallitseva huumekielteinen, jopa narkofobiseksi luonnehdittu ilmapiiri, sillä käyttäjät ovat hyvin tietoisia paljastumisen aiheuttamista kielteisistä vaikutuksista.
Suurin osa viranomaisten tilastoimasta huumausainerikollisuudesta liittyy huumeiden omaan käyttöön. Huumeiden käyttäjät joutuvat muita rikollisia tiukemman kontrollin kohteiksi, mikä on vuosikymmenten saatossa näkynyt esimerkiksi varsin pitkinä vapaudenmenetysaikoina esitutkinnan aikana. Huumeiden käyttäjät voivat oikeutetusti pitää itseään huumepolitiikan uhreina, koska kiinnijääminen ja tuomion saaminen on pannut alulle kasautuvan syrjäytymisprosessin, jota on ollut hyvin vaikea katkaista.
Vuonna 2001 voimaan tulleessa uudistuksessa poliisi sai mahdollisuuden sakottaa huumeiden käyttäjiä. Sakotettujen määrä on tämän jälkeen kasvanut niin, että vuositasolla käyttörikoksesta on kirjoitettu yli neljätuhatta sakkolappua. Käytännössä rangaistusmääräysmenettely on varsin kaavamaista, sillä syyttäjä tyytyy lähes aina vahvistamaan poliisin antaman sakon. Huumausainerikoksissa olisi kuitenkin tarvetta soveltaa koko rikosoikeudellista seuraamusvalikoimaa. Sakottamisen sijasta huumeiden käyttäjä voidaan jättää syyttämättä tai rangaistukseen tuomitsematta esimerkiksi hoitoon hakeutumisen takia.
Rikoksesta epäillyn oikeusturva on suomalaisessa järjestelmässä rakennettu pitkälti sen varaan, että hänellä on oikeus saattaa rangaistusmääräysasia käräjäoikeuden käsiteltäväksi. Käytännössä näin tapahtuu erittäin harvoin. Järjestelmän epäkohtien kantajiksi joutuvat erityisesti huumeiden ongelmakäyttäjät, joita voidaan sakottaa toistuvasti rangaistusmääräysmenettelyssä. He menettävät toimenpiteistä luopumisen lisäksi niin sanotun yhteisen rangaistuksen tuoman edun, sillä erikseen määrätyt sakot muodostuvat suuremmiksi kuin jos ne olisi käsitelty yhdellä kertaa rangaistusmääräysmenettelyssä tai käräjäoikeudessa.
Jos huumeiden käyttäjä ei pystynyt huonon taloudellisen tilanteensa takia suoriutumaan sakoista, kaikki maksamattomat sakot oli pitkään mahdollista muuttaa vankeudeksi. Huumausaineen käyttörikosuudistus toikin vankiloihin lukuisan määrän uusia sakkovankeja. 1.10.2008 voimaan tulleen uudistuksen jälkeen rangaistusmääräysmenettelyssä määrättyjä sakkoja ei ole enää mahdollista muuntaa vankeudeksi. Onneksi.
Huumeiden ongelmakäyttäjät ovat huumemarkkinoiden merkittäviä ylläpitäjiä. Heistä osa on varsin intensiivisen poliisiseurannan kohteina, mikä on yksi syy sille, että he ovat jatkuvasti tekemisissä rikosoikeudellisen järjestelmän kanssa. Rikosoikeudellinen kontrolli tiivistyy huumeiden ongelmakäyttäjien ympärille, jotka ovat usein sosiaalisesti huono-osaisia. Monet elävät yhteiskunnan marginaaleissa ja kärsivät heikosta koulutuksesta, työttömyydestä, asunnottomuudesta ja sairauksista. Sakottamisen tilalle olisikin syytä etsiä muita vaihtoehtoja.
Poliisin ja huumeiden käyttäjien välillä tapahtuu monenlaista vuorovaikutusta, jolloin poliisin tekemällä kannustuksella hakeutua hoitoon voi olla suuri merkitys. Tästä huolimatta hoito- ja terveyspalveluita on kehitettävä ensi sijassa niitä tarvitsevien lähtökohdista käsin. Hyvästä esimerkistä käy matalan kynnyksen periaatteella toimivat terveysneuvontapisteet, jotka ovat saavuttaneet suosiota käyttäjien keskuudessa.
Haittojen vähentämisen nimissä onnistuneena hoitona voidaan täysraittiuden tavoittelun sijasta pitää sitä, jos henkilö onnistuu vähentämään huumeiden käyttöään tai hän siirtyy turvallisempien käyttövälineiden pariin. Jos huumausainepolitiikassamme otettaisiin haittojen vähentäminen vakavasti, olisi mahdollista keskustella siitä, voisiko huumeiden käyttäjä välttää sakon käyttämällä matalan kynnyksen palveluja. Repressiivisellä kontrollilla on kuitenkin edelleen niin vankka otteensa huumausainepolitiikassamme, että tällainen ehdotus voi tuntua täysin epärealistiselta. Mitä mieltä sinä olet?
Heini Kainulainen
tutkija
Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos
Lähde: Kainulainen, Heini (2009). Huumeiden käyttäjien rikosoikeudellinen kontrolli. Helsinki: Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimuksia 245.
|
-
huume s., vars. kuv. huuma, huumaustila. Ilon, innostuksen h. Joutua h:en valtaan, h:isiin(sa). Elää, olla h:ssa. Havahtua h:sta(n). Elin kuin h:ssa, yläpuolella arkipäiväisten tapahtumien. Silloin kulki hän kuin onnellisessa h:ssa. (Nykysuomen sanakirja vuodelta 1966)
Suomenkielen kaunis sana ”huume” on johdos sanoista huuma ja huumaantua. Suomeksi me voimme huumaantua niin kevään tuoksusta kuin YK-sopimuksissa laittomiksi mainituista molekyyleistä. Toisin kuin englanninkielen samaa tarkoittava sana ”drug” (”lääkeaine”, vrt. illicit drugs/licit drugs eli laittomat ja lailliset lääkkeet), huume-termissä on kuitenkin se ongelma, ettei se kerro, mistä näissä psykoaktiivisissa aineissa ja niiden kontrollissa on pohjimmiltaan kyse: ne ovat lääkeaineita ja huumepolitiikalla siivotaan lääketeollisuuden jättämiä jälkiä.
”Huume” on oikeudellinen konstruktio, jonka historiallisessa keskiössä on lääkkeiden väärinkäytön kontrolli. Nyt jo 100 vuotta täyttäneet kansainväliset huumausainesopimukset koskevat alunperin nimenomaan aineita, joilla on tai on ollut lääkinnällistä käyttöä. Vuoden 1961 yleissopimuksessa mainitaan 93 ainetta, mm. kannabis, kokaiini, heroiini, metadoni, morfiini, oopiumi ja kodeiini. Kaikki nykyisiä tai entisiä lääkkeitä, kuten myös myöhemmin luetteloihin lisätyt LSD ja amfetamiini. Alkoholia ja tupakkaa, kahvia tai teknisiä liuottimia ei sopimuksissa mainita. Huumeiden käyttö on lähtökohtaisesti päihdyttävien lääkkeiden väärinkäyttöä.
Nykymuotoinen huumeongelma kiertyy opiaattien ja amfetamiinien ympärille. Molemmat ovat lääkeaineita, joita käytetään edelleen hyvin yleisesti myös laillisina lääkkeinä. Nykyisen ”huume”ongelman eli päihdyttävien lääkkeiden väärinkäyttöongelman syntymistä edisti huomattavasti suuri lääketieteellinen keksintö vuodelta 1853, nimittäin injektioruisku, jolla lääkkeitä saatiin ihmiselimistöön huomattavasti aiempaa tehokkaammin. Bayer lanseerasi opiaattilääke heroiinin vuonna 1898 ja markkinoi sitä aluksi ei-addiktiivisena aineena, joka toimisi hyvin myös morfinistien ja kodeinistien korvaushoitolääkkeenä. Temmler-Werke puolestaan tuotti metamfetamiinia sisältävän Pervitin-lääkkeen markkinoille vuonna 1938 suuren mainoskampanjan vauhdittamana. Pervitiniä, joka oli vuoden 1939 loppuun reseptivapaa lääke, käytettiin yleisesti Saksan ja jatkosodassa Suomenkin armeijassa. Vuonna 1941 Suomen armeijan varastoissa oli lähemmäs miljoona Pervitin-tablettia. Esimerkkejä huumeiksi luokiteltujen lääkkeiden käyttöönotosta ja markkinoinnista löytyy useita.
Sanat eivät ole viattomia, vaan ne aina joko paljastavat tai piilottelevat merkityksiä. Sana ”huume” on piilottelija: se jättää kertomatta huumeongelman konkreettisimman taustan eli sen, että kyse on massamuotoisen lääketeollisuuden ja lääketieteellisen teknologian sivutuotteena syntyneestä ilmiöstä. Kannattaisiko suomeksikin alkaa puhua lääkkeiden päihdekäytöstä tai päihdyttävien lääkkeiden luvattomasta käytöstä?
Tuukka Tammi Lähteitä: Pekka Hakkarainen: Suomalainen huumekysymys. Alkoholitutkimussäätiö 1992.
Mikko Ylikangas: Unileipää, kuolonvettä, spiidiä. Huumet Suomessa 1800-1950. Atena 2009.
|
-
YB viettää kesälomaa juhannuksesta elokuuhun ja kiittää alkuvuoden kirjoittajia ja lukijoilta!
|
-
Aika alkaa kulua loppuun - nimittäin oman
Eurovaalistrategian luomisessa. Millaisin perustein valita oma ehdokas, miten
löytää Se Oikea - vai jättääkö kansalaisvelvollisuutensa kokonaan
suorittamatta.
Hesarin Eurovaalikone lannistaa heti kättelyssä kysymällä:
Pitäisikö EU:lla olla täysin yhtenäinen verojärjestelmä? Emmää vaan tiedä!
Minulla, jolla on aina mielipide kaikesta, ei ole mitään mielipidettä
useimmista EU:ta koskevista asioista. Tiedän toki, että pitäisi olla, pitäisi
kiinnostaa. Mutta minkä teet, kun asiat ovat liian vaikeita, liian kaukaisia ja
liian kryptisiä.
Ehdokaslistoja tutkimalla huomaan, että oma
kunnanvaltuutettuni on ehdokkaana. Siinäkö siis ratkaisu? Hänenkään
äänestämisensä ei innosta: olen valinnut hänet syystä kunnanvaltuutetuksi, ja
haluan, että hän hoitaa sen leiviskänsä. Vahva epäilykseni on, että Brysselistä
käsin ei kaukainen paikallispolitiikka enää kiinnostaisikaan.
Löytyisikö EU:n omilta vaalisivuilta
motivaatiota? Nuoriin ainakin yritetään panostaa, vaaleilla on oma
suomenkielinen Twitter-streaminsä
ja hieman hymynkaretta aikaansaavia YouTube-videoita.
Sivuilta löytyy myös kohta "Miksi äänestää?".
Sinne siis. Tarjolla on kokonaista 10 hyvää syytä äänestää. Oikein hyviä syitä
onkin tyrkyllä - ainakin näennäisesti. Muutaman lukemiskerran jälkeen ydin jää
saavuttamatta: EU-parlamentti vaikuttaa jokapäiväiseen elämääsi; sillä on
valtaa yhtä paljon kuin kansallisella parlamentilla; äänestä koko EU:n rinnalla;
jos et äänestä, et saa valittaa. Korkealentoista sanahelinää?
Tällaisia ongelmia ainakaan minulla ei ole kunnallis- ja
eduskuntavaalien yhteydessä. Vaaliteemat tuntuvat noissa vaaleissa
läheisemmiltä, omaa elämää koskevilta.
Taidanpa lykätä päätöksentekoa vielä huomiseen.
Katri Kleemola
FM, toimitussihteeri, Yhteiskuntapolitiikka-lehti
|
-
Lain mukaan ihmiskauppa tarkoittaa toimintaa, jossa tavoitellaan taloudellista hyötyä prostituutiosta, elinkaupasta tai työvoiman välittämisestä alistamalla ihmisiä orjuuden kaltaisiin oloihin. Tiedämme, että merkittävä osa ihmiskaupasta sijoittuu erilaisiin siirtolaisten töihin, esimerkiksi ravintola-alalle, maanviljelykseen, hedelmän- ja marjanpoimintaan, rakennusalalle, kerjäämiseen, tehdastyöhön ja kotitaloustyöhön. Näissä työoikeusrikkomuksia tapahtuu paljon ja ihmiskauppa voidaan nähdä muutenkin yleisen työvoiman hyväksikäytön ääritilanteena.
Käytännön politiikassa ihmiskauppa kuitenkin yhdistetään yleensä pakkoprostituutioon. Ihmiskauppa halutaan pitää ensisijaisesti seksiteollisuuden ilmiönä, sillä sen laajentaminen myös muihin vastaaviin alistussuhteisiin avaisi kiusallisia kysymyksiä siirtolaisten perusoikeuksista.
Siinä missä ”terrorismin vastaisella taistelulla” rajoitetaan köyhien miesten liikkuvuutta, ihmiskauppapuheella kontrolloidaan köyhiä naisia. Kuitenkin juuri ihmiskaupalla legitimoitu rajojen sulkeminen altistaa siirtolaisia ihmiskaupalle. Kun muutto ei onnistu laillisia kanavia pitkin, köyhien ihmisten on turvauduttava laittomiin. Vuosittaisista tulijoista jopa kolmanneksen arvioidaan saapuvan Eurooppaan epävirallisia reittejä pitkin. Tämä on alaluokka, joka ei virallisesta yhteiskunnasta hyödy ja jonka ääntä ei virallinen yhteiskunta halua kuulla. Paperittomilla siirtolaisilla ei ole mahdollisuutta terveydenhuoltoon, koulutukseen tai sosiaaliturvaan. He eivät voi liittyä ammattiliittoon tai äänestää vaaleissa. Karkotuksen pelossa he eivät voi turvautua viranomaisiin, eivät edes joutuessaan ihmiskaupatuksi.
Parasta ihmiskaupan vastaista toimintaa olisi siirtolaisten aseman parantaminen, mutta tähän ei löydy halua, sillä jokaista ihmiskaupan uhria kohden löytyy moninkertainen määrä ihmisiä, joiden tilanne ei täytä ihmiskaupan määritelmää, mutta joiden työskentelyolosuhteet ovat kohtuuttomat. Kyse on valtavista taloudellisista eduista. Monissa Euroopan maissa palvelusektori pysähtyisi ilman paperittomien siirtolaisten halpaa ja mukautuvaista työvoimareserviä.
Merkittävä osa ihmiskaupan vastaisen työn rahoituksesta on peräisin konservatiivisilta uskonnollistaustaisilta järjestöiltä. Nämä tahot ovat kyllä halukkaita pelastamaan naisia seksiorjuudesta, mutta eivät ole kiinnostuneita työntekijöiden oikeuksista, sillä se horjuttaisi oleellisesti tuotannon rakenteita.
Samaan aikaan Euroopan poliittista ihmiskauppakeskustelua hallitsevat radikaalifeministiset järjestöt. Myös ne hyötyvät ihmiskaupan ja prostituution samaistumisesta. Kun kaikki seksikauppa nähdään seksiorjuutena, ei tarvitse avata vaikeita kysymyksiä seksuaalisesta autonomiasta tai naisten keskinäisestä taloudellisesta eriarvoisuudesta.
Monet työvoimapulasta kärsivistä aloista ovat perinteisiä naisten töitä. Siivoojat, ravintolatyöntekijät ja hoivaajat ovat metropolien kollektiivisia kotiapulaisia. Heidän halpatyöstään hyötyvät kaikki, mutta ennen muuta keskiluokkainen valkoinen nainen, joka näin vapautuu kevyempiin ja arvostetumpiin töihin. Tässä suhteessa seksityö eroaa muista siirtolaisnaisten töistä, sillä siinä suora hyöty ei tule kantaväestön naisille. Siten ei ole lainkaan outoa, että feministiset järjestöt kritisoivat siirtolaisnaisten asemaa seksikaupassa, mutta vaikenevat heidän riistostaan muissa töissä.
Väitän, että tehokas ihmiskaupan vastainen työ edellyttää ihmiskaupan ymmärtämistä osana näitä siirtolaisten työmarkkinoita. Ruohonjuuritasolla siirtolaisuus tarkoittaa yleensä sitä, että tavalliset ihmiset yrittävät järjestää omaa elämäänsä. Jos siirtolaisuuteen on tarjolla vain huonoja ja riskialttiita vaihtoehtoja, ovat nämä ihmiset alttiita ihmiskaupalle ja muulle hyväksikäytölle.
Ihmiskauppaa voitaisiin torjua tehokkaasti vähentämällä köyhyyttä, parantamalla koulutusta, kutistamalla tuloeroja, vahvistamalla liikkuvan työvoiman asemaa ja taistelemalla ihmisten parempien elinolosuhteiden ja itsemääräämisoikeuden puolesta. Sen sijaan nyt kiristetään ulkomaalaiskontrollia ja ajetaan muutenkin heikossa asemassa olevia ihmisiä entistä ahtaammalle.
Anna Kontula
|
|
|
|