|
|
-
Erään bisnesfirman nettisivuilla määritellään, että ”asiakaskeskeisen toimintatavan omaksunut henkilöstö ottaa henkilökohtaisen vastuun siitä, että asiakkaat tulevat palvelluksi ja heidän odotuksensa täytetään.” Bisnesmaailman lisäksi asiakaskeskeisyys on nykyään muotia myös sosiaali- ja terveydenhuollossa – myös päihdetyössä. Mutta mitä se tarkoittaa käytännössä? Ja jos asiakas on aina oikeassa, millainen on päihdetyöntekijän rooli. Onko se ”odotuksen täyttäjän” rooli? Anna Leppo ja Riikka Perälä (2009) ovat tutkineet asiakaskeskeisyyden periaatteita sekä työntekijän ja asiakkaan välisiä suhteita kahdessa eri tyyppisessä päihdetyön yksikössä: huumeiden käyttäjien terveysneuvontapisteessä ja päihdetyöhön erikoistuneella äitiyspoliklinikalla. Vertailun lähtökohtana oli havainto, jonka mukaan molempien hoitopaikkojen työntekijät pitivät asiakaskeskeisyyttä työnsä lähtökohtana. Tutkimuksen tulos kuitenkin oli, että asiakaskeskeisyys tarkoitti yksiköissä varsin eri asioita. Terveysneuvontapisteessä asiakkaat toimivat hyvin itsenäisesti, kun taas äitiyspoliklinikalla asiakkaan elämäntapaan pyritään vahvasti puuttumaan. Leppo ja Perälä kuvaavat artikkelissaan käytännön esimerkkien avulla sitä, miten yhtäältä hoitokulttuuri ja taustaorganisaatio sekä toisaalta sukupuoli (raskaus) muovaavat sitä, mitä asiakaskeskeisyys tarkoittaa käytännössä. Yhteistä molemmille hoitopaikoille oli pyrkimys madaltaa palvelujen käytön kynnystä byrokratiaa karsimalla ja kohtelemalla asiakkaita kunnioittavasti ja hyväntuulisesti. Terveysneuvontapisteen asiakas käyttää palvelua haluamallaan tavalla ilman ajanvarausta tai lähetettä: hän voi vaihtaa anonyymisti puhtaita neuloja ja ruiskuja tai saada terveyspalveluja – tai jutella, levähtää, syödä välipalaa ja lukea lehtiä. Terveysneuvontapisteessä asiakkaille asetettujen rajojen tarkoitus on turvata toiminnan edellytykset: väkivalta, päihteiden käyttäminen ja huumekauppa on kielletty, samoin ympäristön roskaaminen. Muilta osin työntekijät eivät puutu asiakkaiden käytökseen tai huumeidenkäyttöön. Työntekijät olivat ylpeitä kyvystään tarjota asiakkaille heidän tarpeisiinsa vastaavaa tukea. Äitiyspoliklinikalla työntekijöiden ja asiakkaiden kohtaamiset olivat byrokraattisempia ja hierarkkisempia. Poliklinikalle tarvitaan lähete ja ajanvaraus. Ensimmäisellä käynnillä äitiä haastatellaan ja hänen elämästään kerätään tietoja. Lääketieteellinen raskaudenseuranta tapahtuu tietyssä aikataulussa. Raskauden aikana lastensuojeluviranomaisiin otetaan tarvittaessa yhteyttä äidin luvalla. Työntekijän ja asiakkaan kohtaamiset rakentuivat pitkälti työntekijän asettaman agendan mukaisiksi. Asiakasta ohjataan hoitopaikan hoitotavoitteiden suuntaan: mikäli äidin päihteiden käyttö jatkuu raskaudesta huolimatta, työntekijät motivoivat äitiä päihteettömyyteen. Työntekijät pitivät tärkeänä äidin itsemääräämisoikeuden ja ihmisarvon kunnioittamista, mutta heidän työnsä ykköstavoite on suojella sikiötä terveysriskeiltä. Päihdetyön asiakaskeskeisyyden variaatioiden pohtimista voi jatkaa miettimällä, mitä asiakaskeskeisyys tarkoittaa vaikkapa lastensuojelulaitoksessa, alkoholidementikko-osastolla tai vankiloiden päihdeohjelmissa. Tuukka TammiLähde: Anna Leppo & Riikka Perälä (2009): User Involvement in Finland: The hybrid of control and emancipation. Journal of Health Organization and Management, 23,3. http://www.emeraldinsight.com/journals.htm?articleid=1798663&show=abstract
|
-
Muutama vuosi sitten väittelin erään jääkiekkosivuston keskustelupalstalla minusta ja silloisista ongelmistani. Eräs laillani mielenterveysjärjestelmiin potilaana tutustunut kanssakeskustelija oli kiteytetysti sitä mieltä, että masennuksesta paraneminen voi alkaa ainoastaan silloin, kun apua tarvitseva tekee päätöksen haluta parantua. Mikäli ongelmainen ei itse koe ”klik”-hetkeä, hoitoon hakeutuminen joka tapauksessa artikuloi päätöksen ja vastuun ottamisen onnellisen tapahtuman.
Väitin vastaan. Kirjoitin astuneeni YTHS:n (Ylioppilaiden terveydenhuoltosäätiö) ovesta vastentahtoisesti: toki omin jaloin, mutta pakon edessä ja suuren hätäännyksen saattelemana. Sanoin ajautuneeni tilanteeseen, jossa kaikki vaihtoehtoiset päätökset oli useampaan kertaan tehty, todettu huonoiksi. En voinut ottaa kunniaa tilanteessa, jossa yksilöllisen päätöksen korostaminen vaikutti tilanteen ymmärtäen naurettavalta. Miksi käsitystä itsen voimavaroista piti pyrkiä korostamaan, kun selvästikään oma itse ei riittänyt? Jos jotenkin, niin selitytin itseni mieluummin lääketieteellistyneen yhteiskunnan passiivisena tuotoksena: ymmärsin tarvitsevani apua, siispä tein odotettuja päätöksiä.
Tahdon voima ja yksilön kyky vastuullisuuteen täyttävät kulttuurisina kertomuksina monia tarpeita. Lukkiutuminen "niskasta kiinni" -mentaliteettiin, joka antaa arvoa yksinkertaiselle puurtamiselle, ei kuitenkaan esimerkiksi terapiassa tai vaikkapa arkisessa kunnon kohottamisessa välttämättä luo edellytyksiä tulosten saamiselle.
Yhteiskunnallisen hallinnan perspektiivistä tahdon voimaa korostavat kertomukset ovat tärkeitä hallintakeinoja, mutta valitettavan likaisia. On surullista, että ryhdistäytymistä edellytetään erityisen hankalissa elämäntilanteissa olevilta, kaikkein hurjimmissa olosuhteissa. Sellaisissa tilanteissa on merkkejä, että asiat eivät välttämättä tule parantumaan. Hyvä esimerkki on Kati Rantalan artikkeli ”Syrjäytyneille turvaa vai tuomiota?”. Se esittää, kuinka uudessa vankilakuntoutuksen retoriikassa kärjistäen vain ne, jotka eivät kuntoutusta tarvitse, katsotaan sopiviksi kuntoutukseen. Pahimmista sosiaalisista ongelmista kärsiviä ei voida auttaa, joten heille sälytetään vastuu. Samalla käytännössä ylläpidetään tieteellisesti arveluttavaa, mutta kulttuurisesti keskeistä ja yhteiskunnallisten toimien oikeuttamisen kannalta tärkeää käsitystä siitä, että heillä on vapaus ja mahdollisuus valita toisin. Vastuussa oleva saa, mitä ansaitsee.
Hieman vastaavasti itsemurhia estäviä kahleita luodaan määrittelemällä itsemurhaa vastuuttomaksi ja pelkurimaiseksi teoksi. Hallinnan likaisempi puoli: yhteiskunnallisena ja kulttuurisena tapahtumana itsemurha on niin kauhea, että syyllisyyden täytyy kohdistua jonnekin. Ellei kohdistuisi, kulttuurissa tai yhteiskunnassa olisi jotakin romautettavaa. Itsemurhaa voimakkaasti paheksuvassa kulttuurissa tarvitaan siis tragedian osallisten erottelemista. Yksi hyvä keino on käsitys siitä, että itsemurhaan päätyneellä oli kyky ja velvollisuus valita toisin. Huono pärjääminen kanssaeläjien kanssa, huono sopivuus yhteiskuntaan tai jokin muuten surullinen historia saattoi luoda tiettyjä edellytyksiä, mutta itse teon takana oli vastuuton ratkaisu. Joku toinen olisi täysin samassakin tilanteessa valinnut rohkeammin ja paremmin.
Kammoksun selittää mitään minusta johtuvaksi, minun ansiokseni. Epäilemättä täytän useimmissa tilanteissa vastuullisesti toimimisen kriteerit. Vastuutahan ei retoriikassa pueta moraalilakien muotoon, vaan vastuullisella toiminnalla on tilannesidonnaiset sisällöt. Johdonmukaisesti ansiottomana varaan edelleen oikeutta suunnistaa hätäuloskäynnille: esiintyä moraalissa vastuuttomana, psykopatologiassa kamalan riippuvaisena ja eriytymättömänä, filosofiassa arveluttavana deterministinä. Siltä varalta, jos tapahtuisi jotakin niin pahaa, että ryhdistäytymiseni perään alettaisiin kyselemään.
Eino Tuohino
FM, jatko-opiskelija,
Oulun yliopisto, historiatieteet
Kirjoittaja valmistelee ongelmapelaamisen ja peliriippuvuuden käsitteellistämisen taustoja selvittävää väitöskirjaa aate- ja oppihistorian oppiaineeseen Pelitutkimussäätiön työskentelyapurahalla
Lähteet: Kati Rantala: Syrjäytyneille turvaa vai tuomioita? Vaietut
vankilakierteet ja vastuun jakautuminen. Artikkeli teoksessa
”Projektiyhteiskunnan kääntöpuolia”. Gaudeamus, Helsinki 2006.
|
-
Tiedätkö, mitä yhteistä on israelilaisella ja suomalaisella lapsella? Kummatkin pitävät makaroonilaatikosta. Entä mitä yhteistä on Sinulla ja Mielenterveysongelmaisella? Te molemmat olette inhimillisiä ihmisiä. Entä kumpi olisi mielestäsi parempi luokitus Itsellesi, jos saisit valita, mielenterveysongelmista kärsivien luokka vai päihdeongelmaisten kategoria? Nämä ovat relevantteja kysymyksiä paikantaessamme itseämme maailmankartalle, luokitellessamme itseämme johonkin tiettyyn ryhmään ja tietenkin silloin, kun luomme itse kuvaa erilaisista ja samanlaisista ihmisistä. Kuka kuuluu joukkoomme, kuka on ehdottomasti joku niistä 'toisista', johon me itse emme halua kuulua. Suomalaisessa yhteiskunnassa käydään vilkasta keskustelua siitä, miten päihde-ja mielenterveysongelmaiset tulisi luokitella. Yhdeksi ryhmäksi, eri ryhmiksi, esimerkiksi kaksoisdiagnoosipotilaiksi, komorbideiksi jne. Luokittelun vivahteikkuuta lisää pohdiskelu siitä, ovatko päihde- ja mielenterveysongelmista kärsivät potilaita, asiakkaita vai kuluttajia, kuten palvelusetelien käyttäjät tulisi määritellä. Näkökulmien kirjo on valtava ja näin myös mielikuvista muodostuvat mielleyhtymät, ihmisten asenteet ja luokittelut ovat hyvin moninaisia. Kuka meistä on oikeassa? Jerry Tew kirjoittaa teoksessa Social perspectives in mental health (2005) arvottamisen ja tiedon linkittymisestä toisiinsa. Koska ihmisten tiedoissa ja tietoisuuden tasoissa on väistämättä pluralismia, sitä tulisi pyrkiä kunnioittamaan ja keskittyä luomaan yhteinen ymmärrys mielenterveyden ongelmista kärsivistä ihmisistä. Nämä elementit on hyvin sovellettavissa myös riippuvuudesta kärsiviin ihmisiin. Ensinnäkin luokittelua 'meidän' ja 'heidän' välille ei tulisi tehdä, sillä jako edistää kuilua 'normaalien' ja mielenterveyden ongelmista kärsivien (riippuvaisten) välillä. Toiseksi tulisi edistää näkemystä ihmisestä kokonaisena olentona, joka elää sosiaalisessa kontekstissa, pikemminkin kuin pyrkiä kategorisoimaan hänet sisäsyntyisesti tai ulkoa päin tarkasteltuna johonkin luokkaan. Tällainen ajattelu edistää toipumista ja muutoksen avaimien löytymistä. Kolmanneksi tulisi kuunnella ihmistä itseään, hänen kokemuksiaan, historiaansa, ymmärrystään asioista, jotta toipumista koskeviin esteisiin voitaisiin päästä käsiksi. Tämä edellyttää oire-diskurssin välttämistä ja mm. stigmatisoinnin, diskriminaation ja epätasa-arvon ottamista tietoiseen käsittelyyn. (Tew 2005, 2005, 13-31.) Tähän kohtaan tekisi mieli sanoa aamen, mutta jätettäköön se tässä kohtaa sanomatta. Ja vielä palataksemme alkuun, tarjoan teille makaroonilaatikon ohjeen. Laatikko maistuu israelilaisille ja suomalaisille lapsille, mielenterveysongelmaisille, päihdeongelmaisille ja varmaan myös 'meille' kaikille 'luokittelemattomille'. Makaroonilaatikko perusruokana: Keitä pussillinen makaroonia (voi olla tummia). Paista 500g naudan jauhelihaa ja yksi pilkottu sipuli. Sekoita ne keskenään ja kaada öljyttyyn vuokaan. Sekoita keskenään 2 kananmunaa, noin 5 dl vettä, 1 lihaliemikuutio, basilikaa, oreganoa, vähän merisuolaa ja pippuria joukkoon. Vatkaa ja kaada makarooni-lihaseoksen päälle. Laita laatikko 200 asteeseen uuniin 45 minuutiksi. Valmis! Lisää eettisyyttä saat pohtimalla, mitä makaroonia, mitä lihaa, mitä mausteita ja mitä sipulia, missä ja kenen uunissa paistat ja millä energialla. Lisää makua saat lisäämällä joukkoon mitä mielikuvituksesi antaa myöten! Tanja Hirschovits-Gerz Tutkija, Sosiaalitutkimuksen laitos, Tampereen yliopisto Lähde: Tew, Jerry (2010) Social Perspectives in mental health. Jessica Kingsley Publihers, London and Philadelphia, 32-52.
|
-
Olin viemässä lehtiroskista ulos, mutta käänsinkin sen ylösalaisin. Peräjälkeen luettuna viimeisten noin kuukauden ajan hesareista on rekonstruoitavissa jos nyt ei ihan sukupuolten välistä sotaa, niin ainakin aseellinen selkkaus.
Hedelmällisen maaperän lehtikasani keskustelulle taisi luoda Pauli Sumasen Sunnuntaidebatti (HS 3.4). Tämä oli mennyt roskiin jo edellisessä erässä, mutta pointti oli, että miehet ahkeroivat Suomessa enemmän naisia enemmän, maksavat naistenkin eläkkeet ja sairasmenot ja ovat vähintään suuremman palkkansa ansainneet. Roskiin oli mennyt myös huhtikuun 22. päivä lehti, mutta pyydän saada muistuttaa Minna Lindgrenin esittelemistä ”elämälle vieraista vekkihametytöistä”.
Aikaisimpia kasani lehtiä on huhtikuun 28. päivän lehti, jossa uutisoitiin maalaritytöt. On kieltämättä yllättävää, että nyt valmistuvista maalareista seitsemäntoista kahdestakymmenestä eli 85 % on naisia. Siitä huolimatta Oulun seudun ammattiopiston opintoasiainsihteeri Kaisu Sassi möläytti aika pahasti sanoessaan hyvän keskiarvon tyttöjen määrää ”valitettavaksi”.
Suuri osa suoraan maalarityttöjä kommentoivasta yleisönosastokeskustelusta (esim. kolme kirjoitusta vappuaaton lehdessä) oli rakentavaa. Muita rakentavia sukupuolipuheenvuoroja esitettiin kaljuista naisista, kriisialueiden naisten uutiskuvaamisesta, äitiyspakkauksesta (ja siitä ettei suomalainen isä riitä sen saamiseen, Julle Tuuliainen HS 1.5; mikä on minustakin vääryys), siitä, onko poikien ja miesten pärjäämättömyyden syitä se, että ”älykkyyttä ja sivistystä ei kulttuurissamme, varsinkaan nuorten miesten keskuudessa, pidetä kovin cooleina ominaisuuksina” (Laura Norrman HS 7.5) tai se, että miehen mallissa on vikaa (Sami Koivisto HS 16.5).
Sitten keskustelu levisi miesten syrjäytymiseen ja huoltajuuskiistoihin. Aiheet ovat tärkeitä, mutta miten ihmeessä niistä päästäisiin keskustelemaan joillain muilla puheenvuoroilla kuin ”Meille miehille kuuluu huonoa” (Jarmo Lius, 13.5), ”Erityisesti sosiaalitoimen selvitykset lähtevät siitä, että äiti on tietysti paras huoltaja, ellei toisin selkeästi todisteta” (Poikiensa kohtaloa sureva isä 18.5) tai ”Yhteiskunta syrjii miehiä” (Henry Laasanen, 17.5). Tällaisessa keskustelussa kaikki nykyiset pyrkimykset tasa-arvosta keskustelemiseen näyttävät naisten itsekkäältä oman aseman pönkittämiseltä.
Miesten asema huoltajuuskiistoissa täytyy korjata, samoin kuin esimerkiksi eroa naisten ja miesten elinajanodotteessa täytyy saada kavennettua. En usko juuri kenenkään naisen olevan tästä eri mieltä, edes parjatuissa sosiaali- ja terveys-, tai opetusministeriöissä (Jarmo Lius, HS 13.5). Nämä vaan eivät ole syitä lopettaa tasa-arvokeskustelua vaan lisätä sitä.
Ok, on maalarilinjalle pyrkineen pojan kannalta valitettavaa, ettei hän saa opiskelupaikkaa haluamaltaan alalta. Ennen kuin syytetään maalarityttöjä koko poikien ja miesten syrjäytymisongelmasta, lienee syytä todeta, että kaksikymmentä henkeä on melko pieni osuus Suomen väestöstä.
Maalaritytöt eivät nähdäkseni ole valitettavia vaan kadehdittavia. Äkkiseltään ajateltuna ainakin seuraavien näkökulmasta:
1. Duunarimiehet: ns. perinteisissä duunariammateissa olevien miesten suurin hyvinvoinnin este eivät ole naiset vaan elintavat. Ikävä kyllä, duunarimiehet syövät, juovat ja tupakoivat epäterveellisesti, jolloin terveys heikkenee ja elinikä lyhenee. Duunarinaiset eivät yleensä tee näin.
2. Naisvaltaisilla aloilla työskentelevät naiset: sairaanhoitajan ammatin valinneiden naisten annetaan toistuvasti ymmärtää, että huono palkka johtuu ammatillisesta segregaatiosta, johon hän on itse osallistunut valitsemalla naisvaltaisen alan.
3. Akateemisissa ammateissa työskentelevät (sekä naiset että miehet): maalarilla on kunnon työ, josta syntyy näkyvää jälkeä.
4. Naisministerit: maalarin työ saattaa olla vähän vähemmän stressaavaa ja keskustelupalstakommentit ovat sittenkin vähän kohtuullisempia.
Onneksi kohta alkaa mökkikausi. Sen aikana autoillaan (jos autossa on miehiä ja naisia, yleensä ratissa on mies), tehdään ruokaa (jos paikalla on kumpiakin, ruuan tekee yleensä nainen), tehdään erilaisia nikkarointi- ja mökinkorjaushommia (yleensä mies), otetaan aurinkoa (yleensä nainen), hakataan halkoja (yleensä mies) saunotaan (saunan sytyttää yleensä mies), grillataan (grillin sytyttää yleensä mies), hankitaan apteekista kyypakkaus ja laastareita (yleensä nainen), kalastetaan (yleensä mies, viimeistään siinä vaiheessa kun kala pitää saada hengiltä), käydään veneretkillä (venettä ohjaa yleensä mies), tavataan sukulaisia (tapaamiset on yleensä sopinut nainen) ja ryypätään (yleensä miehet). Jos maalaritytöt aloittavat työnsä vasta loman jälkeen, miehille jää koko kesä aikaa osoittaa, että mies voi maalata siinä missä nainenkin.
Kesäkauden aikana lupaan tarjota 81-senttisillä ostamiani vitamiinipitoisia ja kolesterolittomia mansikoita ainakin
- Kalle Juutille, Paavo Vepsälle (16. 5), Heikki Kuhalle (HS 17.5) ja muille miehille, jotka keksivät jotain positiivista sanottavaa feministeistä, näiden aikaansaannoksista tai naisurheilijoista,
- jokaiselle, jonka hakkaamilla haloilla minunkin saunani lämpiää,
- jokaiselle, jonka kyydissä pääsen jonnekin (en osaa ajaa),
- jos löydän elokuvaohjaajan, joka suunnittelee liikuttavaa dokumenttia suomalaisista naisista,
- jos löydän henkilön, joka saa aikaan keski-ikäisille naisille kulttuurin kuluttajina samantyyppisen arvonpalautuksen kuin kympin tytöille. Anna Alanko
|
-
On kaksi tiedonlajia, joita alati odotetaan meiltä päihdetyön (hoito, preventio yms.) tutkijoilta: 1. tietoa työn vaikuttavuudesta ja 2. tietoa, joka olisi käytännöllistä. Molemmat tietotyypit ovat varsin haasteellisia tuotettavia. Onkin pakko kehua brittejä, jotka ovat tarttuneet härkää sarvista. He ovat viime vuodet rakentaneet siltaa tutkimuksen ja käytännön välille - vieläpä vaikuttavuustutkimuksen alueella. Kuilun ylittävä silta on nettipalvelu nimeltään Drug and Alcohol Findings (DAF) eli suomeksi Alkoholi- ja huumelöydökset. Vuodesta 2006 alkaen sen osana on toiminut vaikuttavuustuloksiin keskittyvä palvelu Effectiveness Bank eli Vaikuttavuuspankki. Palvelun ideana on referoida uusia tutkimustuloksia selkokielisesti ja käytännön kannalta merkityksellisellä tavalla. Kolmen organisaation yhdessä ylläpitämää palvelua pyörittää tiedetoimittaja Mike Ashton Lontoon Tottenhamista. Hän seuraa alan keskeisimpiä tutkimusjulkaisuja ja kirjoittaa niistä raportteja DAF-palveluun; olennainen osa raportointia on miettiä, mitä tutkimustulos tarkoittaa käytännön hoitotyön tai prevention kannalta. Yleensä Ashton lähettää tutkimuskoonnoksiaan meille tilaajille kerran kuukaudessa. Vaikka DAF on näkökulmiltaan usein painottunut Brittein saarille ja referoitu tutkimus on pääsääntöisesti angloamerikkalaista, monet aiheet ovat meillekin ajankohtaisia. Viime kuukausina palvelussa on muun muassa selvitetty, tukeeko tutkimus päihdeongelman sekä masennuksen ja ahdistuksen hoitamista samassa yhteydessä? Referoidun katsauksen perusteella tukee, mutta toisaalta liikaa intoilua toppuutellaan, sillä tutkimusnäyttö on vielä hataraa. Tärkeä tulos myös meikäläiseen päihde- ja mielenterveyshoidon yhdistämismylläkkään. Aivan ajankohtaisimpien teemojen lisäksi DAF käsittelee kestoaiheita, kuten maaliskuussa sitä, milloin raittius ja milloin taas alkoholin kohtuukäyttö toimivat parhaiten hoidon tavoitteina. Hankalasta, myös moraalisia tuntemuksia herättävästä aiheesta tehdyn referaatin tulos on, että vastaus riippuu siitä, mitä hoidossa menestymisellä tarkoitetaan… yleisenä ohjenuorina kuitenkin todetaan, että molempien tavoitteiden tulisi olla mahdollisia ja että asiakkaan itse paremmaksi tavoitteeksi näkemä on yleensä myös se, johon kannattaa tarttua. DAF:n referaateista käy myös ilmi, että tutkimustieto on tyypillisesti luonteeltaan epävarmaa: se tarjoaa harvoin varmoja vastauksia. Joskus kuitenkin. Esimerkiksi helmikuussa selvitettiin, kumpi näyttäisi olevan vaikuttavampi vaihtoehto päihdehuollon naispuolisille asiakkaille, yksilö- vai pariterapia? Suhteellisen selkeä vastaus satunnaistetusta tutkimusasetelmasta oli: pariterapia. Mutta pohdittavaksi jää, pätisikö sama tulos suomalaisessa päihdeongelma- ja parisuhdetodellisuudessa? Pdf-muodossa nettiin tallennettuja tekstitiedostoja ladataan palvelusta keskimäärin noin 25 000 kertaa kuukaudessa. Kätevintä on tilata DAF omaan sähköpostiin. Drug and Alcohol Findings löytyy osoitteesta http://findings.org.uk/ Suomeen pitäisi saada samantapainen palvelu!
Tuukka Tammi
|
-
Eurooppalaisen median yllä on viime päivinä roikkunut tumma tuhkapilvi. Tilannetta on kuvattu mm. "tuhkakatastrofina" (IS 20.4.). Jotta pikkuinen Eyjafjallajökull-parka saisi osakseen tasapuolista kohtelua (kuten hyviin journalistisiin tapoihin kuuluu), päätin lähestyä asiaa positiivisesta vinkkelistä. Maalaisjärki voittaa. - Ihmiset joutuvat palaamaan maan pinnalle: kauas on todellakin pitkä matka, mitään ei pidä ottaa itsestään selvänä ja naapurin apuun voi aina luottaa.
- Olisiko mahdollista, että ihmiset oppisivat matkustamaan vähemmän ja käyttämään teknologiaa, kuten videoneuvotteluvälineitä, enemmän?
- Ehkä ihmiset muistavat taas hetken, että Luontoäidin kanssa ei kannattaisi alkaa ryppyilemään. Kun luonto iskee takaisin, se iskee kovaa.
Ympäristö kiittää. Tätä aikaa tullaan vielä kaipaamaan? - Jos isoveli Katla päättää purkautua ihan lähiaikoina, kuten vulkanologit veikkaavat, meille saattaa tulla vielä ikävä näitä Eyjafjallajökull-vekkulin pikku tempauksia.
Katri Kleemola
YP:n toimitussihteeri
|
-
Lupasin lukea Pekka Himasen Kukoistuksen käsikirjoituksen ja kommentoida sitä täällä. Lupasin myös antaa Pekalle mahdollisuuden osoittaa ennakkoluuloni häntä kohtaan vääriksi. Kommentoin käsikirjoitusta Facebook-profiilissani, perehtymättä sen sisältöön kuitenkaan kuin lehdistötiedotteen verran. Seuraavaksi muutamia ajatuksia etenkin Himasen hyvinvointiyhteiskuntaa koskeviin pohdintoihin liittyen. Himasella on visio ihmisarvoisesta elämästä kehityksen perimmäisenä päämääränä: että jokaisella ihmisellä olisi mahdollisuus elää arvokasta elämää. Hienoa! Mitä tämä merkitsee sitten hyvinvointiyhteiskunnan kontekstissa? Himanen kirjoittaa ”tiivistäen”, että tarvitsemme ”proaktiivista hyvinvointiyhteiskuntaa, joka tukee ihmisiä löytämään uudelleen liikkumisen ilon ja terveellisemmän ruuan nautinnon psyykkisen korvikesyömisen sijaan sekä ennen kaikkea panostaa elämänlaadulle – ja yhteiskunnalle – tärkeimpään eli kokonaisvaltaisen psyykkisen hyvinvoinnin edistämiseen.” Jotenkin…latteaa. Ihmisarvoinen elämä kehityksen perimmäisenä päämääränä virittää jollakin tapaa ylevämmän odotushorisontin kuin keskustelun ruokailutottumuksista. Ja Suomen tulevaisuuden rakentaminen yksilöiden ruokailutottumusten ja kokonaisvaltaisessa hyvinvoinnissa tapahtuvien muutosten varaan? Onneksi hyvinvointivaltion arkkitehtina oli Pekka Kuusi eikä Pekka Himanen. Luin tekstiä hypellen ja ehkä hieman tarkoitushakuisestikin, mutta tämä tietynlainen epäsuhta kunnianhimoisen tavoitteen (ihmisarvoinen elämä) ja banaalin kontribuution (ruokailutottumusten muutos) välillä jäi minulle päällimmäiseksi mielikuvaksi tekstistä. Oli tietenkin myös mielenkiintoista lukea Himasen kavereiden, kuten sellisti Yo-Yo Ma:n ajatuksia: ”on samanaikaisesti nähtävä suuri kuva sekä pienimmän hetken kauneus”. Olkoon tuo vaikkapa hallituksen seuraavaa budjettiriiheä taustoittava motto.
Osallistuin samanaikaisesti luku-urakkani kanssa joka vuosi järjestettäville Sosiologipäiville. Tänä vuonna kokoonnuttiin ”Kovien aikojen sosiologia” teeman alla. Osallistuin työttömyyden kokemuksia käsittelevään työryhmään. Työttömille ihmisarvoinen elämä pitää sisällään mahdollisuuden näyttää ja ylläpitää omaa osaamistaan. Nyt tämä mahdollisuus on viety kuitenkin pois ja tilalla on kokemus siitä että on mielivaltaisesti muiden, kuten esimerkiksi työvoimaviranomaisten, pomputeltavana. Silti pitää ”yrittää”. Yrittäminen ja täytyminen tuntuivat olevan ainoat toiminnan muodot tai modaliteetit, joihin työttömillä oli mahdollisuus. Näistä teemoista puhuivat Jaana Lähteenmaa ja Eeva Jokinen. Toivottavasti nämä tutkimukset päätyvät aikanaan myös päättäjien käsiin. Vai onko mahdollisuus ”kukoistamiseen” varattu vain vakinaisessa työsuhteessa oleville? Seminaarista opin myös, että Suomessa väestöryhmien välinen epätasa-arvo on kasvanut nopeammin kuin muissa EU-maissa. Seuraavasta hallituksen tilaamasta toimeksiannosta haluaisinkin lukea ratkaisuja tai kannanottoja seuraaviin ongelmiin: väestöryhmien välinen epätasa-arvo; työura, tai siis mikä työura tarkalleen ottaen?; uusliberalistisen ja aktivoivan hyvinvointi- ja työvoimapolitiikan ihmiskuva ja onko sille vaihtoehtoja?
Himanen haluaa nostaa yksilön hyvinvointipolitiikan keskiöön. Tässä ei ole mitään uutta. Himanen korostaa myös terveiden elämäntapojen ylläpitämisen merkitystä hyvinvointipolitiikan keskeisenä tehtäväalueena. Tässäkään ei ole mitään uutta. Yksilön vastuuta ja valintoja korostava uusi kansanterveysajattelu on ollut sosiaalitieteiden keskeisiä tutkimuskohteita jo 1980-luvulta lähtien. Itse olen varmaankin himaslaisen maailman ideaalitoimija: syön superterveellisiksi mainostettuja goji-marjoja, liikun ja en ole ylipainoinen. Huolehdin psyykkisestä hyvinvoinnistani joogaamalla. En ole ihan varma, onko tämä kuitenkaan kehitykseni perimmäinen päämäärä. Toivottavasti ei. Toivottavasti ei myöskään suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan. Uudet ajatukset ovat tervetulleita.
Riikka Perälä
|
-
Tulin viime syksynä perustaneeksi Facebook-ryhmän nimeltä Refugee Hospitality Club Punavuori. Asun Punavuoressa, tänne avattiin turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskus, ja mietin että paikalliset ja turvapaikanhakijat voisivat tehdä jotain yhdessä. En ollut siihen asti juuri ajatellut ulkomaalaispolitiikkaa, enkä tiennyt turvapaikanhakijakysymyksestä juuri mitään. Klubin perustajana minua alettiin kuitenkin lähestyä kaikenlaisilla tiedoilla. Kuten tilastoista, joiden mukaan ulkomaalaistaustaiset tekevät suhteettoman paljon rikoksia. Ja MOT-ohjelman paljastamasta maahanmuuttajanaisesta, joka saa Suomessa sosiaalitukia päälle kolmetonnia kuussa. Siitä, että suurin osa turvapaikanhakijoista pyrkii tänne töihin, ilman todellista hätää. Ja siitä miten hyödytöntä on auttaa kourallista, kun hädässä on satojatuhansia.
Mietin ja totesin ettei kaikella tällä ole paljoakaan väliä. Hädänalaisten ja muidenkin muukalaisten vastaanotto ja tukeminen kannattaa kaikesta tästä huolimatta. Ei ensisijaisesti auttamisen takia. Vaan auttamisen odottamattomien seurausten vuoksi.
Ensimmäiseen Refugee Hospitality Club Punavuoren kokoukseen tuli kamerunilainen Milton. Hän tuli myös seuraavaan. Ja sitä seuraavaan. Hän kutsui minut Facebook-kaverikseen. Alkoi ilmestyä Facebook-chattiini. Moinen kaverillinen suhde ihmiseen, jonka pitäisi olla sosiaalisesti, maantieteellisesti, etnisesti ja maailmanpoliittisesti universumin toisella laidalla, uhkasi tietysti omaa identiteettiäni. Olen tottunut toimimaan erilaisten hädänalaisten, ja ylipäänsä itsestäni erilaisten, ihmisten kanssa hygieenisesti systeemin välityksellä. Nyt abstrakti ryhmä, turvapaikanhakijat, muuttui Miltoniksi ja sittemmin moneksi muuksi uudeksi Facebook-kaveriksi. Mikä jännittävintä, vaikka heidät kaikki karkotettaisiin, nettisuhde jatkuisi silti.
Tapasin paperittomista EU-alueella seilaavista ihmisistä kirjaa tekevän toimittajan Kaisa Viitasen. Haastateltavat ovat muuttuneet autettaviksi ja sitten tuttaviksi. Hänen valokuvaajatyöparilleen Katja Tähjälle alkoi Angolaan karkotettava poika soitella pitkin yötä ja purkaa stressiään, kunnes hän saikin jäädä Suomeen. Nykyisin poika käy Viitasenkin kotibileissä. Irakilaismiehen kotiorjana Kreikassa asuva ja aina välillä esimerkiksi Suomeen pakeneva iranilaisnainen kirjoittaa Viitaselle Facebook-viestejä.
Tampereella professori Juha Suoranta alkoi henkilökohtaisesti suojella ja piilotella karkotusuhan alla olevaa nuorta afganistanilaismiestä.
Sosiaalityössä lienee tärkeää, ettei auttaja sotkeudu autettavien elämään. Mutta se mikä todella voi muuttaa maailmaa on nimenomaan roolien ja asetelmien sotkeutuminen. Tämä on muun muassa feministien parjaaman itse-toinen-ajattelutavan murtamista, vakiintuneista valtasuhteista irrottautumista. Kuten filosofi Rosi Braidotti sanoo, se sattuu. Mutta eettinen identiteettiprojekti vaatii kipua, juuri sen verran ettemme itse hajoa. Braidotti käyttää työssään paljon Gilles Deleuzen ja Felix Guattarin filosofiaa, joka näyttää muutenkin kasvattavan suosiotaan jatkuvasti. Siinä henkilökohtainen ja maailman valtarakenne nähdään yhtenä ja samana. Eettinen toiminta on aina valta-asetelmia vastaan toimimista, sekä yhteiskunnallisesti että henkilökohtaisesti. Se on luovuutta. Ei välttämättä taideteoksen tekemistä vaan sitä että näkee koko elämän materiaalina ja elää luovasti. Toimii odottamattomalla tavalla, muodostaa epätodennäköisiä yhteyksiä.
Sosiologitoimittajatutullani Jari Keräsellä on teesi: ”Kun ihminen tulee sinua niin lähelle että yllät koskemaan häntä olkapäälle, et voi enää olla kohtaamatta häntä ihmisenä.” Mitä enemmän tällaisia kontakteja syntyy niiden välille, joiden ei pitäisi valtavirta-ajattelussa ja vakiintuneissa etäisyyttä pitävissä poliittisissa asetelmissa olla missään tekemisissä keskenään, sitä paremmin informaatio maailmassa pääsee kulkemaan ja stereotypiat hapertumaan. Eivätkä ihmiset halua hallituksensa julistavan sotaa sinne missä heillä on ystäviä. Yksittäisten ihmisten välisistä yhteyksistä muodostuu sosiaalisessa netissä virtoja, joilla alkaa jo olla voimaa.
Milton kertoo olevansa juristi ja hän haluaisi Suomessa, sikäli kun saisi jäädä, jatkaa opintojaan ja erikoistua ihmisoikeuskysymyksiin. Mutta täällä tarvitaan siivoajia ja puhelinmyyjiä. Siirtolaisista tehdään uutta alaluokkaa ja sitten heitä kohdellaan kuin he olisivat alunperinkin, luonteeltaan, olleet alaluokkaisia. Se mikä todella voisi muuttaa maailmaa olisi se epätodennäköinen ratkaisu, että Milton jäisi ja valmistautuisi juristiksi. Silloin maailmassa olisi yksi stereotypioita pakeneva ihminen lisää. Sellainen, jolla olisi myös todelliset välineet – rajat ylittävää ymmärrystä - tehdä jotain esimerkiksi juuri Kamerunin tilanteelle (meistä suomalaisista siihen tuskin on).
Yksittäistapaukset ovat kuin ovatkin tärkeitä. On tuskin sattumaa että suuri osa maailmalla merkittävistä taiteilijoista on nykyisin siirtolaisia tai heidän jälkeläisiään. Samalla tavalla kun epätodennäköiset kommunikaatioyhteydet puhkovat uusia hermoratoja globaalin maailman itseymmärrykseen, maailman läpi huiman matkan kulkeneet yksilöt, saadessaan äänensä kuuluviin, huutavat eloon uusia tapoja nähdä maailma. Molemmat edistävät luovien ratkaisujen syntymistä maailmaan joka on tulessa. Ja koko ajan kudotaan lujaa mattoa henkilökohtaisista ihmissuhteista, yli voima- ja talouspolitiikan ylläpitämien viholliskuvien. Se matto, jos mikään, sen tulen sammuttaa. Pauliina Seppälä
|
-
"Rännit rämisee, hormit humisee, kattopellitkin kummasti kumisee...Krabatz! Zabats! Mikä se on? Hei? Kuka se on?... Laura Ruohosen Yökyöpelit-lastenrunokirjassa (2008) ihmetellään, mikä hormeissa humisee. Sosiologi kuuntelee ja tarkkailee "yhteiskunnallisten" hormien huminaa. Yhteiskunta elää arkipuheessa, tutkimuksissa, uutisartikkeleissa, yleisönosastokirjoituksissa ja hallinnon dokumenteissa. Meillä on voimakas tunne sen olemassaolosta. Yhteiskunta ON ja humisee täällä. Se on toimijan kaltainen entiteetti, joka tarjoaa palveluita, pitää huolta, kustantaa asioita - tai sitten ei pidä huolta, vaan hylkää ja on välinpitämätön. Sillä on ominaisuuksia, joista tutuimpia (rakkaimpia?) meille lienevät hyvinvointi-, länsimainen ja moderni. Näinä aikoina se on myös kriisissä, väkivaltainen ja pahoinvoiva. Yhteiskuntatieteellisen koulutuksen saaneena itsellänikin on selkäytimeen juurtuneena olettamuksena yhteiskunnan jonkinlainen itsenäinen eksistenssi, ja kyseinen sana usein tyrkyttäytyy luontevasti tekstiin, luentoihin ja puheeseen. Kun se pitäisi määritellä ja rajata, yhteiskunta kuitenkin usein pakenee. Minulle siitä on tullut liukas, niljakas ja hankala käsite. Mihin sitä pitäisi käyttää? Mitä sillä voi selittää? Ja erityisesti: jos yhteiskunta pakenee määrittelijäänsä, miten voidaan saada pitävä ote vaikkapa yhteiskunnallisista / sosiaalisista ongelmista, joiden tulisi olla ammattikuntamme päätutkimusalue? Tämänkaltainen ajattelu on oman oksan sahaamista, tiedän. Eihän yhteiskunnan olemassaoloa voi kyseenalaistaa, ja jos niin tekee, on ainakin sosiologina hurahtanut. Millä me määritämme tutkimuskohteemme, jos ei "yhteiskunnalla" ja "sosiaalisella"? Olenkin päätynyt tilanteeseen, jossa olen käyttänyt tohtorinväitöksen jälkeen aikaani oppiaineeni johdanto- ja pääsykoekirjojen selaamiseen. Esimerkiksi Sosiologia-teoksessa (Saaristo ja Jokinen 2005) kerrotaan, että "sosiologia tutkii kaikkea inhimilliseen vuorovaikutukseen kuuluvaa sosiaalista toimintaa." Ja että "sosiologi ei pääse tutkimuskohteensa, yhteiskunnan tai sosiaalisen, ulkopuolelle." Hirvittää. Näen lauseissa mustia laatikoita, sumuista sanasotkua. Syy tragediaan lienee se, että olen käyttänyt niin monta vuotta lääketieteellisen ja biologiatieteellisen tiedon ja toiminnan tutkimiseen. Luonto ja yhteiskunta, tai biologinen ja sosiaalinen, ovat liukuneet käsitteellisinä erotteluina jotenkin perustavalla tavalla toisiinsa kiinni. Sitten ovat vielä teknologiset asiat ja ei-inhimilliset toimijat - nekin pitäisi saada otettua analyysiin mukaan. "Uuni ujeltaa, hissi hinkuu, kellarin ovi kaameesti vinkuu. Viemäri vislaa, rappu rahisee, pyykki vintillä oudosti kahisee...Lits Läts! Kräbäts! Mikä se on? Kuka se on?", jatkuu Ruohosen runo. Ajateltaessa "yhteiskuntapolitiikkaa" tuntuu melko lailla selvältä, että sen alueeseen kuuluvat erilaiset kansalaisia laajalti koskettavat päätökset ja toimenpiteet, mutta myös monenlaiset kiistat siitä, miten asioita tehdään, ketkä tekevät ja keiden hyväksi. Sen sijaan asia nimeltä "yhteiskunta" tuntuu usein laukaisevan alan tutkijassa(kin) automaatio-oletuksen sen käypyydestä lähtökohtaisena ja kyseenalaistamattomana selityksenä, jossa kiistan ulottuvuus on olematon. Ja tämä taitaa nyt sitten olla kirjoitukseni päähuoli. Yhteiskunta selittää, sen sijaan että sitä selitettäisiin. Se selittää, koska sen oletetaan koostuvan erityisistä sosiaalisista suhteista tai sosiaalisesta liimasta, ja olevan erotettavissa luonnosta, taloudesta tai juridiikasta, noin alkuunsa. Sosiologi ei pääse tutkimuskohteensa, yhteiskunnan tai sosiaalisen, ulkopuolelle. Mutta hän ei myöskään tunnu kovin usein pysähtyvän miettimään, mitä kaikkea siihen itsestäänselvyyteen katsotaan kuuluvan, jonka ulkopuolelle ei voi päästä. Yhteiskunta; mikä se on, hei kuka se on? Mianna Meskus
tutkijatohtori, VTT
|
-
Aina
välillä mediassa ja ihmisten keskustelun aiheeksi nousee, miten vanhemmat eivät
enää osaa kasvattaa lapsiaan. Tosin näinhän ovat kautta aikojen vanhemmat sukupolvet
ajatelleet nuoremmista sukupolvista. Kuitenkin nykyaika tuo erilaisia haasteita
lapsen kasvatukseen verrattuna aikaisempiin vuosikymmeniin.
Nykyajan
vähän päälle kolmekymppiset vanhemmat ovat syntyneet 1970-luvulla. Silloin ei
tarvinnut pitää huolta, ettei lapsi joisi energiajuomia ja siksi ”juoksisi
pitkin seiniä” ja saisi raivokohtauksia. Ei tarvinnut pelätä, että alle 10-vuotias
lapsi pelaa kaverin luona pc-peliä, jossa ajellaan autolla jalankulkijoiden
päälle ja ammutaan AK-47:lla ihmisiä ruumiskasoiksi. Ei tarvinnut miettiä,
syökö lapsi koulussa, vai onko se taas mennyt syömään roskaruokaa
pikaruokaravintolaan jne.
Kuvaannollisesti
sanoen lapsille asetettavien raja-aitojen rakentamiseen kuluu nykyään
entisaikoja huomattavasti enemmän puutavaraa. Samalla kun raja-aitojen
rakentamista on enemmän, niin rakentajia on vähemmän. Harvan
esikoisen vanhemmat ovat siinä onnellisessa tilanteessa, että apua kasvatukseen
saa säännöllisesti omilta vanhemmilta tai sisaruksilta. Aika moni vanhempi saa
yksin puurtaa pienokaisensa kanssa. Naapurikaan ei välttämättä katso lapsen perään
ja opettajat taas puhuvat, ettei koulun tehtävä ole kasvattaa, vaan opettaa. Tietynlainen
yhteisöllisyys on kadonnut lapsen kasvatuksesta. Vertaistukea saattaa löytyä Internetin
keskustelupalstoilta tai jonkinlaisista ryhmätapaamisista. Mutta vastuu on
yksinomaan vanhemmilla.
Emme
enää ole samasta muotista tehtyjä, vaan individualismin myötä erilaisuus ja
suvaitsevaisuus ovat nousseet tärkeiksi asioiksi yhteiskunnassamme. Kuitenkaan
suvaitsevaisuus ei aina ole hyvästä. Ajattelemme helposti, että on rikkaus,
että meillä on erilaisia mielipiteitä. Kuka meistä on edes sanomaan, kuka
on oikeassa ja kuka väärässä.
Tämä on valitettavasti johtanut vuoropuhelun hiipumiseen. Asioiden
paremmuudesta ei enää väitellä, vaan todetaan, että kyllä tähän maailmaan
ajatuksia mahtuu. Tämä on johtanut siihen, että ollaan jopa vihaisia, jos joku
tulee jotain neuvomaan.
Tämä näkyy parhaiten koulumaailmassa. Opettajat
eivät uskalla enää ojentaa lapsia tai keskustella lapsen
ongelmakäyttäytymisestä vanhempien kanssa, koska he pelkäävät vanhempien reaktiota
asiaan. Vanhemmat eivät halua kuulla
neuvoja muilta ja vastareaktiona opettajat sanovat, ettei heidän tehtävänsä ole
kasvattaa.
Nykyisenlainen
suoritusyhteiskuntamme luo ylimääräisiä paineita vanhemmille. Vanhemmat
haluavat olla ”täydellisiä” vanhempia. Ei uskalleta pyytää apua, koska
pelätään, että muut pitävät kyvyttöminä vanhempina. Jos esimerkiksi äiti yön
pimeinä tunteina uskaltaa anonyymisti mennä valittamaan lapsen hoidon raskautta
netin keskustelupalstalla, niin helposti saattaa joku superäiti alkaa syyllistää
tätä eikä tukemaan. Vaikka todellisuudessa meillä kaikilla on välillä ongelmia
lapsen kanssa.
Ikävää,
että kulttuurimme ei juurikaan anna tukea lapsen kasvatuksessa. Asenteet
muuttuvat aikanaan, mutta joihinkin asioihin me voimme vaikuttaa jo nyt. Edellisen
laman aikana perheiden varallisuus romahti ja erilaisia tukipalveluita
ja kasvatusta tukevia toimia vähennettiin ja lopetettiin. Tällä on ollut tuhoisat seuraukset ja sitä taakkaa me edelleen
kannamme. Jos me haluamme tukea vanhemmuutta, niin näihin asioihin tulisi panostaa
erityisesti. Lastemme kasvatus on koko yhteiskunnan asia.
Juha
Kallio
Satakunnan
Keskustanuorten pj.
|
-
Suomalaisnuoret ovat mediakeskustelusta päätellen tulleet väkivaltaisemmiksi kuin koskaan. Viikissä joulukuussa tapahtunut koulutytön julkinen pahoinpitely nostatti kohun, joka velloi sanomalehdissä viikkoja. Samalla leimattiin paitsi helsinkiläisnuoriso myös kokonainen kaupunginosa juurettomuuden ja pahoinvoinnin pesäkkeeksi. Tapahtumasta inspiroitunut Helsingin Sanomat nosti 10.1.2010 keskusteluun rikosvastuun ikärajan kysyen asiantuntijoilta ja nuorilta itseltään, tulisiko viidentoista vuoden ikärajaa alentaa. Asiantuntijat yrittivät vakuuttaa, ettei vastuuikärajan alentamiselle ole perusteita. Heidät haukuttiin keskustelupalstoilla. Samainen keskustelu käytiin julkisuudessa 2000-luvun alussa, jolloin se eteni eduskuntaan asti. Vastuuikärajan alentamista puoltavat argumentit olivat tuolloin hyvin samanlaisia kuin nyt ryöpsähtäneessä keskustelussa. Yksi keskeinen argumentti on, että lapset ovat entistä väkivaltaisempia. Ovatko he?
Katsotaan tilastoja. 1980-luvulla alle 15-vuotias tuli poliisin tietoon pahoinpitelyrikollisuudesta epäiltynä koko maassa keskimäärin 351 kertaa, 1990-luvulla 495 kertaa ja 2000-luvulla 853 kertaa vuodessa. Kasvua selittää erityisesti lievä pahoinpitelyrikollisuus: 1980-luvulla alle 15-vuotias tuli lievästä pahoinpitelystä poliisin tietoon keskimäärin 46 kertaa, 1990-luvulla keskimäärin 96 kertaa ja 2000-luvulla keskimäärin 259 kertaa vuodessa. Kasvusuunta on eittämätön: lievien pahoinpitelyjen määrä on kasvanut viisinkertaiseksi! Vaan kun lukuja tarkastelee suhteessa koko väestön yhteenlaskettuun poliisin tietoon tulleeseen pahoinpitelyrikollisuuteen (1980-luvulla keskimäärin 16458 pahoinpitelyrikosta vuodessa, joista 2923 lieviä; 1990-luvulla keskimäärin 22204 pahoinpitelyrikosta vuodessa, joista 4710 lieviä, 2000-luvulla keskimäärin 30300 pahoinpitelyrikosta vuodessa, joista 8227 lieviä) tulee ilmeiseksi, että olemme kaikki tulleet raivotautisiksi. Kun lievät pahoinpitelyt puhdistetaan tilastosta pois, alle 15-vuotiaiden osuus pahoinpitelyrikollisuudesta ei itse asiassa ole kasvanut 1980-luvulta kuin keskimäärin 0,4 %: 2,3 %:sta 2,7 %:iin. Samalla 15-vuotiaiden itse ilmoittama pahoinpitelyrikollisuus on tutkimusten mukaan pysynyt samana ja osoittanut jopa laskun merkkejä. Julkisessa keskustelussa on unohtunut, että keskeinen selitys lievien pahoinpitelyjen tilastolliseen kasvuun oli vuoden 1995 lainmuutos, joka vaikutti pahoinpitelyrikollisuuden kirjaamiseen ja syyttäjälle ilmoittamiseen. Samalla viranomaisten ja kansalaisten kynnys ilmoittaa erityisesti alaikäisten pahoinpitelyrikollisuudesta poliisille on lisääntynyt: nollatoleranssikokeilut ja varhaisen puuttumisen ohjelmat pitävät tästä huolen. Entä julkisuudessa sitkeästi elävä käsitys siitä, että lasten väkivallanteot ovat raaistuneet? Nykyäänhän potkitaan joukolla maassa makaavaa ja käytetään teräaseita. Tilastoista tämäkään väite ei saa tukea, sillä alle 15-vuotiaiden poliisin tietoon tulleet törkeät pahoinpitelyt ja henkirikokset ovat 1980-luvulta vähentyneet niin määrällisesti kuin suhteellisesti. Vuosina 1980-1989 poliisin tietoon tuli vuosittain keskimäärin 34 alle 15-vuotiaan tekemää törkeää pahoinpitelyä - vuosina 2000-2008 keskimäärin 20. Suhteellinen osuus kaikista poliisin tietoon tulleista törkeistä pahoinpitelyistä väheni 1,9 %:sta 0,9 %:n. Törkeiden pahoinpitelyjen määrä ja suhteellinen osuus ovat siis liki puolittuneet! Alle 15-vuotiaan tekemiä henkirikoksia tuli 1980-luvulla poliisin tietoon keskimäärin 1 vuosittain, 2000-luvulla keskimäärin 0,9. Näiden suhteellinen osuus laski 0,8 %:sta 0,7 %:iin. Olisi hienoa, jos iltapäivälehdet tekisivät lööpin siitä, että lasten törkeät väkivallanteot ovat vähentyneet. Toimikoon tämä keskustelunavauksena vastapuheelle! Elina Pekkarinen Kirjoittaja valmistelee sosiaalityön alaan kuuluvaa väitöskirjaa dosentti Mirja Satkan tutkimushankkeessa Helsingin yliopiston Yhteiskuntapolitiikan laitoksella.
Lähteet: Tilastokeskus, oikeustilasto. Poliisin tietoon tullut rikollisuus. http://pxweb2.stat.fi/database/StatFin/oik/polrik/polrik_fi.asp (tarkistettu 12.01.2010). Harrikari, Timo (2008) Rikosvastuun ikärajaa koskeva debatti 2002-2003: ’yhä nuorempana, useammin ja nopeutuvassa tahdissa’. Teoksessa Harrikari, Timo (2008) Riskillä merkityt. Lapset ja nuoret huolen ja puuttumisen politiikassa. Nuorisotutkimusseura/Nuorisotutkimusverkosto julkaisuja 87. Helsinki: Nuorisotutkimusseura / Nuorisotutkimusverkosto, s. 135 - 163.
Helsingin Sanomat 10.01.2010. Painettu lehti ja verkkokeskustelu www.hs.fi. Honkatukia, Päivi & Kivivuori, Janne (toim.) (2006) Nuorisorikollisuus. Määrät, syyt ja kontrolli. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen julkaisuja 221, Nuorisotutkimusverkosto / Nuorisotutkimusseura julkaisuja 66, Nuorisoasian neuvottelukunta julkaisuja 33. Helsinki: Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos, Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura, Nuorisoasian neuvottelukunta. Kivivuori, Janne & Salmi, Venla (2005) Nuorten rikoskäyttäytyminen 1995 - 2004. Teemana sosiaalinen pääoma. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen julkaisuja 214. Helsinki: Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tiedonanto: ”Vuoden 1995 lainmuutos vaikutti pahoinpitelyrikosten kirjaamiseen ja syyttäjälle ilmoittamiseen”. Helsinki 10.09.2003. www.optula.om.fi/uploads/0dxyiz31kssrvd.pdf (tarkistettu 12.01.2010).
|
-
Taas ammuttiin. Ensin keskustellaan aseista ja maahanmuuttajista. Sitten varmaan aletaan kaivata mielenterveyspalveluita. Viime vuosien ammuskelutapaukset sekä masennuksen aiheuttaman työkyvyttömyyden lisääntyminen ovat usein herättäneet keskustelua mielenterveyspalveluiden lisäämisen tarpeesta. Toisaalta näyttää, että sosiaali- ja terveysministeriön mielenterveyttä koskevissa ajankohtaisissa hankkeissa (Masto-hanke ja Mielenterveys- ja päihdesuunnitelma) mielenterveyteen erikoistuneita palveluita pikemminkin ajetaan alas. Argumentointi etenee suurin piirtein näin: mielenterveysongelma syrjäyttää -> syrjäytyminen on pahasta -> syrjäytymisen välttämiseksi mielenterveysongelma tulee nähdä terveysongelmana siinä missä muutkin -> mielenterveysongelmat tulee hoitaa perusterveydenhuollossa. Kuulostaapa mukavalta. Mieluumminhan sitä tulee nähdyksi terveyskeskuksen tai työterveysaseman aulassa kuin missään hourulassa. Sen sijaan ei käy kateeksi lääkäriä, jonka edellisellä potilaalla oli hiirikäsi tai flunssa ja jonka huoneeseen sitten sattuu vartiksi henkilö, jolla ei ole kavereita tai joka kärsii mustasukkaisuudesta. Samaan aikaan toisaalla ne, joilla on itsetuntemusta ja rahaa ostaa itselleen mielenterveyspalveluita, joko Kelan tukemina tai ei, eivät osta palveluita yleislääkäreiltä eivätkö viidentoista minuutin annoksina. Esimerkiksi Terapeutit.fi-sivuston mukaan maksukykyisille asiakkaille on psykoanalyyttisen, behavioraalisen, kognitiivisen, gestalt-, perhe-, pari-, ja seksuaaliterapian lisäksi tarjolla mm. kuvantulkintaterapiaa, psykodraamaa, musiikkiterapiaa ja sekä tavallista että psykiatrista ratsastusterapiaa. Paha sanoa, kumpi on tehokkaampaa, perusterveydenhuollossa tarjottava masennuslääkitys vai psykiatrinenkaan ratsastusterapia. Sen sijaan on aika varmaa, että mielenterveysongelmien hoitaminen perusterveydenhuollossa on halvempaa kuin mielenterveyteen erikoistuneet palvelut, olivatpa niitä tarjoavat sitten erikoislääkäreitä tai muun koulutuksen saaneita. Että mahtaakohan olla kysymys siitä, että halutaan välttää syrjäytymistä, vai halutaanko ihan vaan säästää rahaa. Anna Alanko
|
-
Tuleva torstai, joulukuun 17. päivä, on jännittävä päivä kansalaisjärjestöissä. Tuolloin Raha-automaattiyhdistys julkistaa rahoituspäätöksensä vuodelle 2010. Lyhyen, järjestöissä työskenteleville kollegoille ja tutuille tekemäni kyselykierroksen perusteella päivää odotetaan epävarmuudessa, jopa pelonsekaisin tuntein. Kukaan ei tiedä, minkälainen päätös on tulossa.
Monen seuraavan vuoden työpaikka on riippuvainen päätöksestä, jopa joidenkin kokonaisten järjestöjen. Muun muassa Ensi- ja turvakotien liitto on ilmoittanut toimintojensa olevan kriisissä, mikäli rahoitusta leikataan. Moni on jo valmiiksi turhautunut. Koko vuosi on tehty töitä uusien hakemusten ja järjestön toimintojen mainostamisen eteen, mutta jatkosta ei ole siltikään mitään takeita.
Suomessa, kuten muissakin maissa, on haikailtu jo toistakymmentä vuotta ”uudenlaisen” julkisen vallan ja kansalaisjärjestöjen välisen yhteistyön perään. Poliitikot ovat haastaneet kansalaisjärjestöt mukaan ”talkoisiin” ja ottamaan suurempaa vastuuta väestön hyvinvoinnista. Kansalaisyhteiskunnan mukaan ottaminen ja kuunteleminen tekisi niin hyvinvointipolitiikasta kuin erilaisista palveluistakin aikaisempaa demokraattisempia ja läpinäkyvämpiä: palveluja joissa kuuluisi kansalaisten ”’ääni”. Agenda on ollut esillä erityisesti Tony Blairin luotsaamassa ”kolmannen tien” politiikassa, jonka äänenpainot ovat valuneet Suomeenkin omina sovellutuksinaan. Perussanomana on ollut, että julkinen valta ei voi olla enää yksin vastuussa väestön hyvinvoinnista, vaan muidenkin yhteiskunnan sektoreiden on kannettava kortensa kekoon.
Tunnelmat rahoituspäätöksen ympärillä ovat kuitenkin oireellisia ja paljon puhuvia. Rahoituksen ympärillä käytävän jännitysnäytelmän perusteella näyttää siltä, että julkinen valta pitää edelleenkin tiukasti nyörejä käsissään. Kuten erään järjestön edustaja kiteytti nykyisen asetelman haastattelussa, ”niiden lauluja lauletaan, keiden leipää syödään”. Siis toisin sanoen julkinen valta määrittelee, mistä lähtökohdista hyvinvointipolitiikkaa ja palveluja toteutetaan ja järjestöjen tehtävänä näyttää olevan omaksua nämä lähtökohdat. Eräs järjestötyöntekijä kuvasi ironisesti hakemuksentekoprosessia: kun vielä edellisenä vuonna hakemuksissa piti viljellä sanaa ”palvelu”, seuraavana vuonna sana oli kielletty. Nyt piti tehdä vertaistyötä. Myöskään aatetta ei ole hyvä viljellä liikaa hakuvaiheessa. Ihanteena ovat neutraalit, ammatillisuuteen nojaavat palvelut. Erityisesti järjestötyöntekijöitä ärsyttää se, että heidän asiantuntemustaan ei kuunnella riittävästi palvelujen kehittämisessä. Esimerkiksi kunnat haluavat riisuttuja ”peruspalveluita”, kun järjestöillä olisi tarjottavanaan uudenlaisia ratkaisumalleja ja ajatuksia.
Myös erilaisissa strategioissa viljelty kumppanuusretoriikka tuntuu kuvaavan kovin huonosti järjestöjen ja julkisen vallan välistä tämän hetkistä suhdetta. Tai sitten kyseessä on muodikas ”etäsuhde”, jossa erityisesti julkinen vallan rooli on olla ”vaikeasti tavoiteltava”. Seuratessani erään järjestötoimijan arkipäivää kiinnitin huomiota siihen, kuinka paljon työntekijöiden aikaa kului erilaiseen raportoimiseen ja toimintojensa mainostamiseen -ja kuinka vähän virkamiehiä ja poliitikkoja näytti kiinnostavan järjestöjen arkipäivä. ”Kakstoista kutsuttiin, yks kävi kääntymässä ovella”, kuvasi eräs työntekijä sidosryhmille järjestettyä avoimien ovien tilaisuutta, johon oli kutsuttu myös kunnanvaltuutettuja. Moni työntekijä koki tekemissäni haastatteluissa, että järjestöt on jätetty yksin palvelujen tuotannon arkeen. Heidän mielestään kunnat ulkoistavat erityisesti moniongelmaisten palvelut mielellään järjestöille, ja jättävät ne tämän jälkeen kärvistelemään yksin haastavien asiakkaiden ja heidän ongelmiensa kanssa.
Herää kysymys, mikä järjestöjen ja julkisen vallan välisen yhteistyön ideana oikeastaan on tällä hetkellä? Onko niin, että järjestöt halutaan nähdä vain julkisen vallan ideoiden toteuttajina, ei politiikka ja palveluja aktiivisesti muotoilevina toimijoina? Entä, miksi ajatus kumppanuudesta tuntuu konkretisoituvan aitona yhteistyönä kovin harvoin? Halutaanko järjestöt mukaan politiikkaan ja palveluntuotantoon ja millä ehdoilla?
Jännittävää odotusta. Enää muutama päivä.
Riikka Perälä
VTM, jatko-opiskelija Sosiologian laitos, HY
|
-
Terveyden ja hyvinvoinnin laitos irtisanoo 81 henkilöä, uutisoitiin viime viikolla. Yt-neuvottelut ovat aina ikäviä tilanteita, mutta kun työnantajana on valtio, tuntuu henkilöstön irtisanominen hiukkasen hölmöläisen hommalta. Palkasta tulee työttömyyskorvausta ja työntekijästä työtön - maksaja on sama. Ihan näin yksinkertainen tilanne ei tietenkään ole, mutta yhtä kaikki kovin surkea. Ihmettelyä on saanut aikaan myös se, että samaan aikaan kun juhlapuheissa vannotaan työuran pidentämisen nimeen, takaovesta työnnetään ulos väkeä, joiden työura loppuu irtisanomisen vuoksi ennenaikaisesti. THL:n yt-neuvottelut olivat valtiotyönantajan ensimmäiset tässä laajuudessa, mutta eivät varmaankaan viimeiset. Vaikka kyseessä on tällä kertaa vain yksittäisen viraston toimenpide, se vaikuttaa varmasti valtion imagoon työnantajana: tarjolla ei ole enää pitkää ja varmaa leipää ja eläkevirkoja. Mitkä ovat jatkossa valtiotyönantajan kilpailuvaltit työmarkkinoilla? Tilastoja irtisanotuista ei ole esitetty, mutta ammattijärjestöjen (ja huhumyllyn) tuntuman mukaan valtaosa irtisanotuista on yli 50-vuotiaita. Tämä "ikärasismi" on saanut osakseen rankkaa kritiikkiä. Ottaen huomioon laitoksen työntekijöiden keski-iän, olisi voinut etukäteen arvata, että irtisanottujen keski-ikäkin olisi samaa tasoa. Voisi myös arvailla, että yt-neuvotteluiden seurauksena päättyvät määräaikaisuudet ovat olleet huomattavasti nuorempien sarkaa. Itse uskallan myös väittää, että monesta huonosta vaihtoehdosta valittiin laitoksen tulevaisuuden kannalta ainoa mahdollinen: 5-10 vuoden päästä valtaosa laitoksen nykyisestä henkilökunnasta jää eläkkeelle. Kuka sitten huolehtiikaan terveyden ja hyvinvoinnin tutkimuksesta ja muista THL:n tehtävistä? Toivottavasti ainakin muutamat näistä yt-neuvotteluista säikähdyksellä selvinneet "nuoret". Katri Kleemola
YP:n toimitussihteeri
|
-
Teen joskus töitä tutkijasosiologina, joskus toimittajana. Kun roolini
on olla tutkija, toimittajat ärsyttävät – ja toisinpäin. Tämä on nyt
ärsyyntyneen toimittajan puhetta tutkijoille. Aloitan silti siitä kun
olin tutkija.
Minulle soitettiin mediasta, televisiosta, kanavaa en muista.
Taustatoimittaja kysyi tiedänkö mitään metroseksuaalisuudesta. En,
vastasin. Nauratti. Typerä televisiokeskustelu, typerä aihe ja typerä
tutkija joka kiinnostuu moisista muotisanoista.
Näinhän me tutkijat teemme. Mietimme, onko kyseessä oma
tutkimusaiheemme ja vain jos on, harkitsemme esiintymistä mediassa.
Yksi syy on se, että mediassa kaikki yksinkertaistetaan. Tämä on aivan
totta.
Sitten kuitenkin toimittajana tutkijoiden asenne ärsyttää.
Ajattelutapa: vastaan vain kysymyksiin jotka koskevat omaa
tutkimusaihettani. Minä en kuitenkaan toimittajana juuri koskaan
kaipaa sosiologia tai antropologia kertomaan täsmälleen omasta
tutkimusaiheestaan. En kaipaa näiltä satoja kirjoja lukeneilta
yliopistoihmisiltä tietoa. Kaipaan näkökulmia. Ajattelua. Ja juuri
sitä heillä ei omasta mielestään ole. Herää kysymys, onko
maisterikoulutus yhtä tyhjän kanssa, jos yhteiskuntatieteilijä ei sen
jälkeen pysty keskustelemaan yhteiskunnasta, sosiologi sosiaalisesta
maailmasta tai kulttuurintutkija kulttuurista.
Jos yhteiskuntatieteilijät eivät suostu keskustelemaan mediassa
yhteiskunnallisista kysymyksistä, joku muu suostuu. Jos
yhteiskuntatieteilijät eivät halua tuoda opittuaan mediaan, heidän on
turha kritisoida mediaa siellä vallitsevista näkökulmista.
Humanistinen tai sosiologinen näkökulma puuttuu koska sitä ei ole
kukaan ajamassa esiin. Minusta tämä on vastuunpakoilua.
Yhteiskuntatieteilijöiden on osallistuttava yhteiskunnalliseen
keskusteluun ja filosofien keskusteluun etiikasta.
On totta, että mediassa asioista tehdään turhan yksinkertaisia ja usein
vain toistetaan stereotypioita. Mutta eikö juuri siksi fiksujen
oppineiden ihmisten pitäisi pyrkiä laajentamaan näkökulmia, vaikka
vain yhdellä viisaalla lauseella? Ehkä typerältä kuulostavastakin
teemasta avautuisi jotain syvällisempää ja tärkeämpää?
Metroseksuaalista. Olisin voinut käyttää päivän vilkaistakseni mitä
akateemisia artikkeleita aiheesta tietokannoista löytyy. Olisin voinut
pyytää televisiosta muutaman satasen palkkaa ja ottaa aiheen haltuuni.
Todennäköisesti olisin pystynyt viemään teeman kokonaan uuteen
suuntaan ja osoittaa jotain oleellista maailmasta jossa elämme. Tämän
saman tietokantahaun tutkijat olisivat voineet muuten tehdä
esimerkiksi kouluampumistapausten jälkeen. Ei tutkijan ole tarvinnut
pyhittää uraansa kouluampumisten tutkimiseen ottaakseen haltuun
kouluampumisia ilmiönä. Peräänkuulutan asennetta, jossa ymmärrämme
olevamme sosiologeja tai filosofeja samalla tavalla kuin lääkäri on
lääkäri jo ennen erikoistumistaan. Meidät on koulutettu ymmärtämään
sosiaalista maailmaa emmekä voi järjestelmällisesti kieltäytyä
osallistumasta sitä koskevaan keskusteluun.
Pauliina Seppälä
|
|
|
|