Suomalainen peruskoulu syntyi voimakkaiden poliittisten ristiriitojen keskellä. Kiistat eivät päättyneet uudistuksen läpivientiin, vaan kautta historiansa peruskoulu on saanut vastata kritiikkiin, joka liittyy erityisesti nk. lahjakkaiden lasten ja nuorten laiminlyöntiin sekä liialliseen "tasapäistämiseen". Vasta OECD:n Pisa-arvioinnit, jotka nostivat suomalaisen peruskoulun maailman ehdottomaan eliittiin, katkaisivat, ainakin väliaikaisesti, siivet ideologiselta arvostelulta.
Suomalainen peruskoulu toimii monessa suhteessa hyvin, mutta kohtaa uusia haasteita. Uhat nousevat yhteiskunnan yleisestä eriarvoistumiskehityksestä. Koulujen kannalta oleellista on alueellinen eriarvoistuminen sekä periytyvä sosiaalinen syrjäytyminen. 1960-luvulta alkaen tapahtunut alueellisten erojen väheneminen, yhdessä hyvinvointivaltion laajenemisen kanssa, pysähtyi lamaan, jonka jälkeen erot ovat nopeutuneen taloudellisen kasvun aikana lisääntyneet nopeasti. Tämä näkyy nopeasti koulujen oppimistuloksissa.
Erityisen selkeästi epätasa-arvoinen kehitys on nähtävissä suurissa kaupungeissa. FM Venla Berneliuksen pro gradu-työ "Onko oppimistulokset valettu betoniin?" (2005) osoitti selkeitä yhteyksiä peruskoulujen oppimistulosten ja Helsingin kaupungin aluerakenteen välillä. Heikompia oppimistuloksia saavutettiin alueilla, joita luonnehti korkea työttömyys, huomattava sosiaalisen asuntotuotannon määrä, aikuisväestön matala koulutustaso sekä korkea maahanmuuttajien osuus. On havaittava, että vähentynyt sosiaalisen sekoittamisen politiikka ja epätasapainoinen sosioekonominen kehitys ovat kärjistäneet nopeasti kaupungin sisäisiä alueellisia eroja.
Taantuvilla alueilla ja niillä sijaitsevilla kouluilla on uhka vajota monista eurooppalaisista suurkaupungeista tuttuun alaspäin vievään kehään, joissa alue alkaa hiljalleen slummiutua lapsiperheiden ja varakkaampien etsiytyessä muualle. Vapaa kouluvalinta korostaa eroja ja ongelmia. Käytännössä alueelta pois muuttaminen tai syntyneiden koulutusmarkkinoiden hyödyntäminen on vaihtoehto vain paremmin toimeentuleville perheille.
Kun Pisa-tulokset osaltaan osoittavat, että valikoituminen hyödyttää valikoiduiksi tulevia vähemmän kuin mitä se vahingoittaa valikoitumatta jääviä, aiheuttaa koulujen eriytyminen näin paitsi kokonaisyhteiskunnallista haittaa, myös selkeitä ongelmia sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja koulutuksellisen tasa-arvon näkökulmasta. Erityisen valitettavaa epätasa-arvoistuminen on, kun sen uhreiksi jäävät lapset.
Paitsi koulutuksellista eriarvoistumista ja epätasaisempia lähtökohtia elämään, alueellinen eriytyminen ja eriarvoistuminen uhkaavat koko suomalaisen hyvinvointivaltion legitimiteettiä ja kansalaisten keskinäistä solidaarisuutta. Vaikka yhteiskunta samaan aikaan moninaistuu erityisesti etnisesti (tosin tämäkin on hyvin alueellista) sekä identiteettien osalta, eri sosioekonomisista ryhmistä tulevat nuoret kohtaavat toisiaan arkipäivässä entistä harvemmin. Tämä vähentää vertaisuuden kokemuksia ja keskinäistä ymmärtämystä.
Kehityssuunta on käännettävissä, mutta se vaatii laajamittaista tasa-arvopoliittista käännettä koko suomalaisessa yhteiskuntapolitiikassa. Kaavoituspolitiikka, jossa kiinnitetään uudelleen huomiota sosiaalisen sekoittamisen tavoitteeseen, koulupiirijakojen tarkastelu siten, että koulujen oppilaat edustaisivat mahdollisimman laajaa sosioekonomista kirjoa sekä monien hyviä käytäntöjä luoneiden hankkeiden vakinaistaminen osaksi koulujen jokapäiväistä toimintaa olisivat hyvä alku.
Esa Suominen
Kirjoittaja on YTM, kansanedustaja Erkki Tuomiojan (sd.) eduskunta-avustaja ja projektikoordinaattori Kalevi Sorsa -säätiössä.