Suomessa toisella asteella, siis lukioissa ja ammatillisissa oppilaitoksissa, opiskelee lähes 375 000 opiskelijaa. Tavoitteena on kauan ollut, että koko ikäluokka saisi peruskoulun jälkeisen koulutuksen. Tämän lisäksi mm. vuonna 2008 hyväksytty koulutuksen kehittämissuunnitelma linjaa tavoitteeksi, että "mahdollisimman moni" suorittaisi myös ammatillisesti eriytyneen koulutuksen.

Toisen asteen koulutusta pidetään usein julkisessa keskustelussa universaalina koulutuksena, johon kaikki osallistuvat. Näin ei kuitenkaan ole. Pudokkaiden määrä on kansainvälisessä vertailussa pieni, mutta kuitenkin huomattava. 5% peruskoulun päättävistä ei jatka sen paremmin toiselle asteelle kuin kymppiluokillekaan. Ongelmaksi koituu myös keskeyttäminen sekä pelkän ylioppilastutkinnon varaan jääminen.

Toinen aste vaatii uudistusta paitsi pudokkuuden ehkäisemiseksi, tällä hetkellä edelleen liian moni jää vaille työmarkkinoilla relevantteja pidettävää tutkintoa ja joutuu siten tuomituksi epävarmoihin työmarkkina-asemiin jopa pysyvästi, myös siksi, että tämänhetkinen, voimakkaaseen kahtiajakoon perustuva järjestelmä rajaa tarpeettomasti nuorten valintoja jo hyvin aikaisessa vaiheessa. Vaikka laki velvoittaakin toisen asteen oppilaitoksia yhteistyöhön, jää kirjaus kuolleeksi kirjaimeksi aivan liian monessa oppilaitoksessa. Ammatilliset ja yleissivistävät oppilaitokset elävät omaa elämäänsä.

Koulutusjärjestelmän rakennetta ei voida tarkastella erillään niistä odotuksista ja vaatimuksista, joita kansalaisiin ja työntekijöihin kohdistuu. Koulutuksen tulee antaa jokaiselle sellaiset valmiudet, joilla yhteiskunnassa voi tehokkaasti toimia ja vaikuttaa aktiivisena kansalaisena. Kaikille yhteisellä sivistyksellä tuetaan yhteiskunnan sosiaalista eheyttä. Nykyinen eriytynyt toisen asteen järjestelmä paitsi karsinoi nuoria aikaisessa vaiheessa, luo myös erittäin voimakasta kulttuurista erontekoa. Tämä on usein sidoksissa vanhempien sosioekonomiseen asemaan. Koulutuksen laajentumisesta huolimatta koulutus periytyy edelleen voimakkaasti.

Tulevaisuuden työmarkkinoilla korostuvat erityisesti yleiset oppimisvalmiudet. Yhdellä ammatilla ei enää pärjää. Myös perinteisissä duunariammateissa vaaditaan muutosvalmiutta, kielitaitoa sekä kykyä kohdata muita kulttuureja. On selvää, että teoreettisesti painottuneet lukio-opinnot eivät sovi kaikille tai kiinnosta jokaista ammatilliset opinnot valinnutta nuorta, Mutta tämä ei ole mikään syy vaikeuttaa tarpeettomasti korkeilla raja-aidoilla mahdollisuutta hankkia näitä valmiuksia. Matalammista raja-aidoista ammatillisen ja yleissivistävän toisen asteen koulutuksen välillä hyötyisivät myös lukiolaiset. Merkittävä osa lukion päättäneistä sijoittuu joko toisen asteen ammatillisten opintojen tai ammattikorkeakouluopintojen kautta työtehtäviin, joissa perustavanlaatuisista ammatillisista valmiuksista olisi huomattavaa hyötyä.

Mikäli ammatillinen koulutus korostaa kapeaa ja täsmällistä ammattiosaamisen määrittelyä, lujittaa se helposti perinteisiä ja nykymaailmassa vanhentuneita käsityksiä ammatista. Samalla se uhkaa jättää ammattiin valmistuvat riippuvaisiksi yhdestä työnantajasta. Tämänhetkisestä ammatillisen koulutuksen vetovoimasta sekä työmarkkinoiden imusta voidaan olla iloisia. Mikään ei kuitenkaan takaa, että sama trendi jatkuu kymmeniä vuosia. Toisen asteen koulutuksessa tehdään pohjaa nuorten tulevaisuudelle hyvin pitkäksi ajaksi. Tämän vuoksi mitään ei voida ottaa annettuna.

Ennen muuta kyse on kuitenkin vapaudesta. Nykyinen, tiukasti kahteen pilariin rakentunut toisen asteen koulutus sekä kahlitsee nuoren valintoja että tekee vähistäkin valinnoista vaikeasti muutettavia. Tämä johtaa moninkertaiseen koulutukseen tilanteessa, jossa ensimmäisenä tehty valinta ei osoittaudukaan oikeaksi. On suorastaan huvittavaa seurata yliopisto-opiskelijoiden keskuudessa käytävää keskustelua siitä, miten aikuisten ihmisten opiskelumahdollisuuksien rajoittaminen joko ajallisesti tai tutkinnon laajuuden suhteen tyrmätään yksikantaan vapautta rajoittavana, mutta samaan aikaan meillä ei olla laisinkaan huolissaan siitä, että moni nuori joutuu keskellä murrosikää tekemään erittäin urauttavan valinnan korkeakouluopintoihin suuntaavan lukion sekä suoraan työelämään suuntaavan ammatillisen koulutuksen välillä.

Koulutusjärjestelmän tavoitteena tulisi olla sellaisen joustavan osaamisen tuottaminen, joka mahdollistaa yksilöiden oman autonomian lisääntymisen niin kansalaisena kuin työmarkkinoilla. Toisella asteella tulisi vaiheittain siirtyä kohti mallia, jossa oppilaitokset ovat käytännössä yhtenäisiä, mutta niissä toimii sekä yleissivistävän opetuksen yksikkö (lukio) sekä ammatillisen koulutuksen yksikkö. Tutkinnot voivat säilyä ennallaan, tarkoituksena on tehdä eri aineiden yhdistely hallinnollisesti yksinkertaiseksi opiskelijan oman tahdon mukaisesti. Ylioppilastutkintoa suorittava voisi halutessaan sisällyttää tutkintoonsa osia ammatillisesta tutkinnosta, ammatillista tutkintoa suorittava voisi täydentää omia opintojaan vaikkapa kielillä.

Uusi, yhtenäisempi järjestelmä paitsi säilyttäisi nykyisen järjestelmän vahvuudet selkeiden tutkintojen suhteen, myös mahdollistaisi joustavat opintopolut. Samalla alan vaihto kesken opintojen helpottuisi, eikä ajauduttaisi moninkertaisen toisen asteen koulutuksen ongelmiin. Kohtaamisten lisääntyminen vähentäisi kulttuurista eriarvoistumista. Kyse on laajemman sivistyksen sekä ammattisivistyksen mahdollisuuksien avaamisesta kaikille nuorille, yhdessä laajojen tasa-arvopoliittisten tavoitteiden kanssa.

Esa Suominen
projektikoordinaattori
Kalevi Sorsa säätiö