Aina välillä mediassa ja ihmisten keskustelun aiheeksi nousee, miten vanhemmat eivät enää osaa kasvattaa lapsiaan. Tosin näinhän ovat kautta aikojen vanhemmat sukupolvet ajatelleet nuoremmista sukupolvista. Kuitenkin nykyaika tuo erilaisia haasteita lapsen kasvatukseen verrattuna aikaisempiin vuosikymmeniin.

Nykyajan vähän päälle kolmekymppiset vanhemmat ovat syntyneet 1970-luvulla. Silloin ei tarvinnut pitää huolta, ettei lapsi joisi energiajuomia ja siksi ”juoksisi pitkin seiniä” ja saisi raivokohtauksia. Ei tarvinnut pelätä, että alle 10-vuotias lapsi pelaa kaverin luona pc-peliä, jossa ajellaan autolla jalankulkijoiden päälle ja ammutaan AK-47:lla ihmisiä ruumiskasoiksi. Ei tarvinnut miettiä, syökö lapsi koulussa, vai onko se taas mennyt syömään roskaruokaa pikaruokaravintolaan jne.

Kuvaannollisesti sanoen lapsille asetettavien raja-aitojen rakentamiseen kuluu nykyään entisaikoja huomattavasti enemmän puutavaraa. Samalla kun raja-aitojen rakentamista on enemmän, niin rakentajia on vähemmän.

Harvan esikoisen vanhemmat ovat siinä onnellisessa tilanteessa, että apua kasvatukseen saa säännöllisesti omilta vanhemmilta tai sisaruksilta. Aika moni vanhempi saa yksin puurtaa pienokaisensa kanssa. Naapurikaan ei välttämättä katso lapsen perään ja opettajat taas puhuvat, ettei koulun tehtävä ole kasvattaa, vaan opettaa. Tietynlainen yhteisöllisyys on kadonnut lapsen kasvatuksesta. Vertaistukea saattaa löytyä Internetin keskustelupalstoilta tai jonkinlaisista ryhmätapaamisista. Mutta vastuu on yksinomaan vanhemmilla.

Emme enää ole samasta muotista tehtyjä, vaan individualismin myötä erilaisuus ja suvaitsevaisuus ovat nousseet tärkeiksi asioiksi yhteiskunnassamme. Kuitenkaan suvaitsevaisuus ei aina ole hyvästä. Ajattelemme helposti, että on rikkaus, että meillä on erilaisia mielipiteitä. Kuka meistä on edes sanomaan, kuka on oikeassa ja kuka väärässä. Tämä on valitettavasti johtanut vuoropuhelun hiipumiseen. Asioiden paremmuudesta ei enää väitellä, vaan todetaan, että kyllä tähän maailmaan ajatuksia mahtuu. Tämä on johtanut siihen, että ollaan jopa vihaisia, jos joku tulee jotain neuvomaan.

Tämä näkyy parhaiten koulumaailmassa. Opettajat eivät uskalla enää ojentaa lapsia tai keskustella lapsen ongelmakäyttäytymisestä vanhempien kanssa, koska he pelkäävät vanhempien reaktiota asiaan. Vanhemmat eivät halua kuulla neuvoja muilta ja vastareaktiona opettajat sanovat, ettei heidän tehtävänsä ole kasvattaa.

Nykyisenlainen suoritusyhteiskuntamme luo ylimääräisiä paineita vanhemmille. Vanhemmat haluavat olla ”täydellisiä” vanhempia. Ei uskalleta pyytää apua, koska pelätään, että muut pitävät kyvyttöminä vanhempina. Jos esimerkiksi äiti yön pimeinä tunteina uskaltaa anonyymisti mennä valittamaan lapsen hoidon raskautta netin keskustelupalstalla, niin helposti saattaa joku superäiti alkaa syyllistää tätä eikä tukemaan. Vaikka todellisuudessa meillä kaikilla on välillä ongelmia lapsen kanssa.

Ikävää, että kulttuurimme ei juurikaan anna tukea lapsen kasvatuksessa. Asenteet muuttuvat aikanaan, mutta joihinkin asioihin me voimme vaikuttaa jo nyt. Edellisen laman aikana perheiden varallisuus romahti ja erilaisia tukipalveluita ja kasvatusta tukevia toimia vähennettiin ja lopetettiin. Tällä on ollut tuhoisat seuraukset ja sitä taakkaa me edelleen kannamme. Jos me haluamme tukea vanhemmuutta, niin näihin asioihin tulisi panostaa erityisesti. Lastemme kasvatus on koko yhteiskunnan asia.

Juha Kallio

Satakunnan Keskustanuorten pj.