|
|
-
Suomi on edustuksellinen demokratia, jossa kansa valitsee edustajansa eduskuntaan ja kunnanvaltuustoihin. Kansanäänestysmahdollisuutta käytetään Suomessa harvoin. Paikallistasolla ne ovat yleensä koskeneet kuntaliitoksia. Valtakunnallisesti kansa on saanut äänestää kahdesti: kieltolaista vuonna 1931 ja EU-jäsenyydestä vuonna 1994. Kummassakin tapauksessa kansa äänesti kyllä. Kieltolain jatkamista kannatti vain 28 prosenttia, EU:ta vastaan äänesti 43 prosenttia. Vaikka kumpikin kansanäänestys oli vain neuvoa-antava, noudatti Suomen hallitus äänestyksen tulosta. Mietojen ja väkevien alkoholijuomien myynti ja valmistus sallittiin. EU-jäsenhakemus lähetettiin. Entä sitten kun kansa äänestää väärin? Asiahan tuli ajankohtaiseksi sveitsiläisten kannatettua uusien minareettien rakennuskieltoa marraskuussa 2009. Asiasta närkästyivät muslimien lisäksi mm. Vatikaani, EU ja YK. Noudatetaanko kansanäänestyksen tulosta, mikäli poliittinen eliitti onkin toista mieltä? Kun Suomessa kansanäänestyksiä on ollut vain kaksi ja kansakin on onnistunut äänestämään oikein, kannattaa tarkastella naapuriamme Ruotsia. Siellä on järjestetty neuvoa-antavat kansanäänestykset kieltolaista (1922), oikeanpuoliseen liikenteeseen siirtymisestä (1955), eläkejärjestelmästä (1957), ydinvoiman lakkauttamisesta (1980), EU-jäsenyydestä (1994) ja EU:n rahaunioniin liittymisestä (2003). 1. Vahvan raittiusliikkeen hengessä Ruotsiin ehdotettiin kieltolakia 1920-luvulla. Äänet jakautuivat lähes tasan: 51 % vastusti kieltoa ja 49 % kannatti sitä. Kieltolakihanke ei edennyt, poliittisen eliitin yllätykseksi. 2. Ruotsissa esitettiin jo 1930-luvulla siirtymistä oikeanpuoliseen liikenteeseen. Myös mm. Pohjoismaiden neuvosto kannatti muutosta. Vuoden 1955 kansanäänestyksessä 83 prosenttia vastusti esitystä. Tästä huolimatta Ruotsin valtiopäivät päättivät vuonna 1963 siirtyä oikeanpuoliseen liikenteeseen vuonna 1967 – 109 vuotta Suomen jälkeen. Kansanedustajista muuten 85 prosenttia kannatti siirtymistä, vastoin kansanäänestyksen tulosta. 3. Kansaneläkettä täydentävän lisäeläkkeen rahoituksesta järjestetyn kansanäänestyksen vuonna 1957 voitti vaihtoehto, jossa työnantajat rahoittaisivat pakollisen lisäeläkkeen. Vaihtoehto sai 46 prosenttia äänestä, kun taas vapaaehtoisiin yksityisten vakuutuslaitosten hallinnoimiin eläkkeisiin perustuvat vaihtoehdot saivat 15 ja 35 prosenttia äänistä. Äänestystulos ei ratkaissut eläkeriitoja, vaan johti sosiaalidemokraattien ja maalaisliiton hallitusrintaman kaatumiseen ja uusiin vaaleihin seuraavana vuonna. 4. Vuosi Harrisburgin ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen vuonna 1980 saivat ruotsalaiset äänestää, kuinka ydinvoimasta luovutaan. Vaihtoehdon 1 mukaan ydinvoimasta luovutaan niin nopeasti kuin mahdollista. Uusia voimaloita ei rakennettaisi ja energiahuolto perustuisi uusiutuviin luonnonvaroihin. Tämä vaihtoehto sai 18,9 prosentin kannatuksen. Vaihtoehto 2 oli identtinen, mutta sen mukaan ainoastaan valtio ja kunnat saisivat omistaa suuria energialaitoksia. Äänisaalis oli suurin, 39,1 prosenttia annetuista äänistä. Vaihtoehto 3 esitti, ettei ydinvoimaa saisi missään nimessä rakentaa lisää ja että olemassa olevat laitokset olisi suljettava kymmenen vuoden kuluessa. Esitystä kannatti 38,7 prosenttia äänestäjistä. Maltillisten, kansanpuolueen ja sosiaalidemokraattien kannattamien vaihtoehtojen 1 ja 2 katsottiin saaneen enemmistön. Ydinvoima tuottaa edelleen lähes puolet Ruotsin energiasta. Kansanäänestyksen jälkeen Barsebäckin ydinvoimalan reaktorit on suljettu (1999 ja 2005), mutta muiden laitosten tehoja on lisätty. Nykyinen porvarillinen hallitus ilmoitti hiljattain, että se aikoo esittää mahdollisuutta uusien ydinvoimaloiden perustamiseen. 5. Kuukausi Suomen EU-kansanäänestyksen jälkeen 52 prosenttia ruotsalaisista kannatti ja 46 prosenttia vastusti Euroopan unioniin liittymistä. Suomi ja Ruotsi liittyivät EU:hun Itävallan kanssa vuonna 1995. 6. Vuonna 2003 järjestettiin Ruotsissa kansanäänestys euroon siirtymisestä. 56 prosenttia ruotsalaisista kannatti ja 42 prosenttia vastusti kruunusta luopumista. Poliittinen eliitti kannattaa edelleen euroon siirtymistä ja Ruotsissa keskustellaan, koska uusi kansanäänestys järjestetään vai tarvitaanko sitä ylipäätänsä ollenkaan.
Mitä Ruotsin kansanäänestyksistä voi oppia? Jos kansan ja poliitikkojen mielipiteet menevät ristiin, onko vika kansassa vai poliitikoissa? Kun kansan vaihtaminen on vaikeaa, on jäljellä kaksi vaihtoehtoa. Joko edustuksellisen demokratian nimissä eduskunta tekee päätökset myös kauaskantoisissa asioissa tai valittaessa kansanäänestys sen tulosta noudatetaan. Tämä edellyttää myös sitä, että kysymykset on muotoiltu oikein. Ruotsin oikeanpuoliseen liikenteeseen siirtyminen ja ydinvoimaäänestys ovat malliesimerkkejä epäonnistuneesta kansanäänestyksestä. Toisessa tapauksessa kansan ääntä ei kuultu, toisessa ei ollut vaihtoehtoa ydinvoiman käytön jatkamisesta tai laajentamisesta. Entä Suomessa? Suomalaisessa Nato-keskustelussa näyttäisi kansa olevan eri mieltä kuin poliitikot. Ensimmäinen keskustelu koskeekin kansanäänestyksen järjestämistä. Tällä hetkellä näyttäisi todennäköisemmältä, ettei kansanäänestystä järjestetä, vaan kansanedustajat tekevät aikaan päätöksen. Linkki: Regeringskansliet: Genomförda nationella folkomröstningar: http://www.sweden.gov.se/sb/d/2467/a/13454
|
-
THL:n sisäisen verkon kirpputorilla on jo useita viikkoja ollut ilmoitus myynnissä olevasta suojelusenkelitaulusta. Taulu ei kuitenkaan ole tuntunut käyvän kaupaksi. Miksi ei? Suojelusenkeliä tässä nyt totisesti tarvitaan. Ajattelin lunastaa taulun ja antaa sen muistoksi omalle Ehkäisevän päihdetyön työtiimilleni. Vaikka päihdehaittojen vähentäminen on varmasti terveyden ja hyvinvoinnin strateginen painoalue, tiimi kutistuu kutistumistaan. Siellä ohjataan muun muassa hallitusohjelmassa olevia Alkoholiohjelma 2008–2011:ta ja Huumetyön koordinointia sekä kansallisella että kansainvälisellä tasolla. Lisäksi kehitetään ehkäisevän työn laatua ja tehdään tunnetuksi sen sisältöä ja vaikuttavuutta kuntien ja järjestöjen käytännön työntekijöille. Tiimi pitää myös yllä tunnettua ja keskeistä päihdetyön työvälinettä, verkkosivustoa Neuvoa-antavat. Varsin minimaalisin työntekijäresurssein. Vai tarvitsisiko taulun koko päihdeosasto, jossa tehdään valtakunnallisesti ja kansainvälisesti tunnustettua päihdetutkimusta, sekä yhteiskuntatieteellistä että biolääketieteellistä – tai siis tehtiin. Päihderiippuvuuteen liittyvä tutkimus nimittäin lopetetaan tykkänään yt-neuvottelujen myötä… Vielä me sentään tiedämme tulevaisuudessakin, miten Suomi päihtyy ja mitä haittoja siitä seuraa eli yhteiskuntatieteellinen päihdetutkimus on ja pysyy. Miten me niitä hoidamme tai pääsemme niistä irti, se jää – suojelusenkelin varaan. Pitäisikö antaa taulu sinne saman osaston huumelaboratoriolaisille, jotta kilpailutus lopulta ratkeaisi heidän edukseen? Mikä ei tapa, se vahvistaa. Ei enkelitaulusta ole taistelupariksi sotakirveen kanssa. Voisin antaa sen kaikille niille poispotkituille yli viisikymppisille matalapalkkaisille työntekijöille, jotka ovat uurastaneet koko ikänsä terveyden ja hyvinvoinnin edistymiseksi. Me olisimme tarvinneet heitä myös ensi vuonna. Tuotannollisista syistä. Entä THL:n johtoryhmä? Huoneentaulu tulevia tulossopimuskierroksia varten tai suojaksi enemmiltä irtisanomisilta? Voisivat pitää sitä vain huonona huumorina. Vaikka olen aivan tosissani: tiedän, että THL:n johto jos mikä, tarvitsee tulevaisuudessa kipeästi – myös suojelusenkeliä. Tämä oli viimeinen blogini Tesso-lehdessä. Lähden nauttimaan eläkepäivistäni ja lapsenlapsistani 2010. Kuten Pekka Parkkinen (HS 13.12.2009) laittamattomasti toteaa: "Mummot ja vaarit kuuluvat eläkkeelle". Kiitos lukijoille ja suojelusenkeliä myös Tessolle! Leena Warsell
|
-
- Se on kohta hoidettu. - Alkoholiongelma? - Enää toistakymmentä jäljellä - Haittoja? Pulloja ? Kapakoita? Viinakauppoja? - Ei kun niitä alkoholitutkijoita… - Mutta niitähän piti olla "sata alkoholitutkijaa" siellä uudessa 1300 hengen THL:ssä? - Höpsis, pelkkää huhua – yhteensä 20.4 henkilötyövuotta – ennen irtisanomisia. - Miksi sitten tuo "sata"? - Sata alkaa jo olla aika ilkeä alkoholiongelma. - On näistä kahdestakymmenestäkin ollut riesaa ihan tarpeeksi. - Tutkivat ihan mitä lystäävät ja oikein kaivamalla kaivavat jumalten juomasta esiin ikävimmät puolet…syöpää muka! Mainosta ja markkinoi siinä sitten. Missä on kaikki myönteinen puhe? Juomatavat tunnetaan kyllä 1900-luvun alusta asti tunnin tarkkuudella, mutta ei siihen voi tätä siiderimainontaa pohjata. - Segmentoituja kulutustrendejä sanon minä, ei haittakehityksiä! Rahan haaskuuta! - Alvariinsa viinaveroa korottamassa ja kokonaiskulutusta alas hinaamassa – niinkun nyt se olis jotenkin niikäläisten asia! Haittaa vaan pisnestä. Onneksi niillä puheilla ei juuri ole ollut vaikutusta. - Tässä menee koko viinarauha; ei voi laillista ainetta kohta edes ryypätä! - Vaikeeta on. Tarttee kieroimmatkin indoktrinoinnit kaivaa esiin, että sais tiedot noille nuorille oikeista aineista ajoissa. Sillee ihan kivasti ja kohtuudella. Mutta "meirän kraanasta"… Kouluissa kohta kajahtaa! - Juu, nämä tutkijat ja kaikenkarvaiset kehittäjät ja valistajat ovat aina niskassa – on kännikapinaa ja seminaareja viinan kiroista ja "haittakehitystä" ja maksakirroosikuolleisuutta… - No, onneksi meillä on nuo yhteiskuntasuhteet kunnossa. Menee päättäjille se "oikea" tieto. We are the Public Health! - Mites monta siellä THL:n tupakkapuolella touhuaa? - No, olisko niitä yksi tai kaksi…ihan vaan väliaikaisia. - Älä pentele! Alkaa oikein kylmätä . Pari tutkijaa ? - Ja ovat ruineeranneet koko kukoistavan teollisuuden haaran. Pykänneet ikäviä oikeudenkäyntejä, ja panneet tupakkatehtailijat maksamaan huikeita sakkoja vastuuttomuudesta. Ja ajaneet tupakoitsijat hankeen tupakalle. Ei edes omalla parvekkeella saa pistää tupakaksi. Passiivinen tupakointi. Pah! Mikä näitä tutkijoita riivaa? - Taitaa olla se muuntunut virus. - Jos se tarttuu niihin alkoholitutkijoihan, mehän ollaan lirissä. - Meikä on jo hoitanut (röyhistelee rintaansa). - Miten muka? - Ne on jo rokotettu. Riskiryhmää, nääs.
|
-
Lontoolainen Legatum-instituutti on kehittänyt ns. Prosperity-indeksin, jossa ei vertailla maailman maita pelkästään kovien taloudellisten muuttujien suhteen, vaan mukana on ensimmäistä kertaa myös pehmeämpiä hyvinvoinnin mittareita. Laajassa tutkimuksessa vertailtiin viime vuonna 104 maata yhdeksällä osa-alueella: talouden perustekijöissä, yrittäjyydessä ja innovaatioissa, demokraattisissa instituutioissa, koulutuksessa, terveydessä, turvallisuudessa, hallinnossa, henkilökohtaisessa vapaudessa ja sosiaalisessa pääomassa. Eli varsin kunnianhimoinen indeksi. Tämän indeksin mukaan on lottovoitto syntyä suomalaiseksi. Me hakkaamme kaikki suuret eurooppalaiset maat ja jopa Norjan, jonka öljyistä vaurautta on ollut tapana kadehtia. Maailman vauraimmassa maassa on kuitenkin selkeitä hyvinvoinnin katvealueita: vanhustyössä, kouluissa, lapsiperheiden hyvinvoinnissa, maahanmuuttajien kohtelussa, köyhyysrajalla elävien talouksissa. Meillä on liukuhihnalta tuotettu joukkotyöttömyydestä mykistyneitä paikkakuntia. Vastapainoksi taas joissakin teollisuuden työprosesseissa on otettu käyttöön lyhytnäköisen voitontavoittelun hengessä vuorotyöjärjestelmiä, joissa ihminen uuvutetaan itsemurhan partaalle. Metsiä on parturoitu, vesiä saastutettu ja ylipäätään on etäännytty luonnon ja ihmisen sopusointuisesta yhteiselosta. Kaikki mulle heti -periaate on vallitseva strategia. Jos meillä kaikesta huolimatta on asiat näin hyvin, miten huonosti asiat ovatkaan listan loppupään maissa? Kaiken vaurauden keskeltä meiltä ei tunnu riittävän myötätuntoa sen paremmin kehitysyhteistyöhön kuin omaan maahan tunkeutuville pakolaisperheille. On todella terveellistä katsoa omaa maataan hieman kauempaa ja uusin silmälasein… Suomalainen hyvinvointi on luotu aikana, jolloin Suomi oli vielä kehitysmaa ja toipumassa raskaan sodan jaloista sekä fyysisesti että henkisesti. Meillä oli onneksi viisaita päättäjiä, jotka eivät mitanneet hyvinvointi-investointien vaikuttavuutta kvartaalitalouden mittareilla, vaan puhuivat ns. tulevaisuusinvestoinneista, jotka ulottuivat monen sukupolven päähän tulevaisuuteen. Mittarina ei ollut neljävuotisperiodi ja oman puolueen vaalipisteet, vaan maan tasapainoinen kehittäminen ja kansalaisten aito hyvinvointi. Parlamentissa ja hallituksissa istuttiin päättämässä yhteisistä asioista, jotka ajoivat ohi oman edun mennen tullen. Maksettiin raskaat sotakorvaukset, joka sekään ei pystynyt viemään tärkeintä kansallista voimavaraa, uskoa tulevaisuuteen. Ehkä olen vanhanaikainen tai hiukan höpsähtänyt, mutta kaiken tämän hyvinvoinnin keskellä kaipaan sinne kehitysmaa-Suomeen. Ehkä indeksi ei vieläkään mittaa hyvinvoinnin ydinolemusta? Pitäisikö kehittää ahneusindeksi ?
|
-
"Äiti, minä menisin huomenna taas tarhaan, vai onko sitä koulua AINA, AINA vaan?" Näin kyseli tyttäreni 4-vuotias tyttö oltuaan pari ensimmäistä koulupäivää syyskuun puolessa välissä koulussa Luxembourgissa. Näin pian se sitten tuli, se totuuden hetki, jota mummu niin pelkäsi. Ihan sydän heitti kuperkeikkaa. "Mitä minä sanoin, ei nelivuotias (vasta juhannuksena täyttänyt) ole mikään klo 8 - 15 koulussa istuja". Hänhän on vasta hädin tuskin oppinut leikkimään ja olemaan osa sosiaalista ryhmää. Ja leikkihän on lapsen työtä. Nelivuotiaan koulupäivät kuulostavat todella KOULUpäiviltä - meidän kuusivuotiaiden esikouluamme monin verroin koulumaisemmilta. Käytäntö on kuulemma tällainen suuressa osassa Keski-Eurooppaa. Jo nelivuotiaat istuvat koulun penkillä. Toki koulu varmaan aluksi on leikinomaista, mutta lukujärjestys on aikuisen työpäivän mittainen ja koulumaisesti rakennettu. En voi olla näkemättä tässä hiukan vanhan kasvatusajattelun piirteitä: lasta tulee koulia ja kouluttaa mahdollisimman varhaisessa vaiheessa, jotta oma mielikuvitus ja kehitys ei ehdi pilata hyvää aineista… Eikä tässä vielä kaikki, mikä Suomen mummua hirvittää. Vasta viisivuotiaat saavat koulusta lämpimän aterian. Nelivuotiaat eivät. Ei ole riittävästi opettajia tuota ruokailua valvomaan. Niin tyttäreni tekee aamulla eväät koululaisen reppuun. Ihan kuin Pomarkun Kiilholman kansakoulussa 1950-luvulla, jolloin itse elin koulupäivän äidin tekemillä voileivillä ja maitopullolla. Mutta en sentään nelivuotiaana… Tyttäreni hakee tytön kotiin heti koulun jälkeen, kun hänellä oli mahdollisuus lyhennettyyn työaikaan. Mutta valtaosa näistä pikkuisista viettää vielä monta tuntia koulun jälkeen aikaansa joko yhteisissä "kerhotiloissa" tai erillisissä iltapäiväryhmissä. Vasta kuuden maissa he pääsevät väsyneinä ja nälkäisinä kotiin. Lapsiparat! Nyt moni on jo valmis muistuttamaan, että monissa maissa olisi lottovoitto päästä kouluun ilman ensimmäistäkään eväsreppua. Koulunkäynti kun ei ole itsestään selvyys vielä globaalilla tasolla, vaan lapset pannaan jo alle nelivuotiaina kangaspuiden ääreen tai kadulle kerjäämään. Niin, mutta kaikki on suhteellista. Elämä on. Katselen niin onnellisena viisivuotiaiden kaksostyttöjen, Suomessa asuvien lastenlasteni mielikuvitusta täynnä olevia leikkejä ja liikunnan riemua. Iltaisin luetaan iltasatuja, lapset kertovat itse tarinoita ja koulu on vasta kaukainen, kaukainen juttu. Ja päivät kuluvat lasten parasta ilmiselvästi ymmärtävässä päiväkodissa ihan kodin lähellä. Olkaamme onnellisia ja ylpeitä siitä, mitä meillä Suomessa nyt on. Meidän päivähoito- ja koulujärjestelmämme ovat varsinainen lottovoitto ja kansakunnan tulevaisuuden turva. Suomi ensimmäisenä - ja vieläkin harvinaisena maana - oivalsi aikanaan kouluruokailun tärkeyden kuin myös sen, että lasten pitää saada olla lapsia riittävän kauan. Vain niin heistä kehittyy vastuunsa kantavia onnellisia ja hyvinvoivia aikuisia. Älkää hyvät kunnanisät nyt romuttako lasten päivähoitojärjestelmää ja arvokasta koulujen ruokailua lyhytnäköisesti säästötalkoiden vakiokohteina! Antakaa lasten oppia pienemmissä ryhmissä ja hakekaa säästökohteet vaikka teiden kunnostuksesta tai jättämällä rakentamatta se viimeisin monitoimihalli. Mallikkaat järjestelmät ovat meitä paljon vähemmän vauraat sukupolvet pystyneet luomaan - on häpeä jos me Nokia-Suomessa emme pysty niitä pitämään yllä.
|
-
Viime keväänä käytiin kiivasta keskustelua siitä, onko eläkkeelle jääminen synti vai vaan iso häpee. Yhtäkkiä olisi meidän kansalaisten tullut olla iloisesti valmiita pidentämään työuriamme näissä huonosti organisoiduissa ja johdetuissa töissä uupuneisuuden uhallakin. Samaan aikaan työhaluisia työntekijöitä lomautettiin ja irtisanottiin tuhansia ja taas tuhansia eri puolella maata. Siinä joukossa on ollut kassapäin niitä "uranpidentämishakuisia". Eikö työurien pidentäminen ollutkaan yhteistä vastuualuetta? Kansalaisen on näköjään oltava valmiina kuin Möllberg sotaan heti kun valtakunnan unilukkari toteaa, että "nyt kello löi". Työnantajan käsiä ei mikään sido? Perustelut työurien pidentämiselle ovat ihan selkeät: köyhtyvä valtio ei jaksa pienentyvillä tuloilla elättää ikääntyvää vaivaisjoukkoa siitä huolimatta, että se on aikanaan kaikkensa isänmaalle antanut. Vanhimmat jopa sotien ja siellä fyysisesti tai henkisesti haavoittuen. Irtisanottuja siviileitä kuunnellessakin tulee sota mieleen: kun joulunpyhät on uurastettu yhtiön hyväksi, odottaa uutena vuotena irtisanominen. Ei suinkaan kiitos rehkitystä tuloksesta. Eläkeläiset ovat kansakunnan hyvinvoinnin vihollisia, tuottamaton kansanosa, joka joutaa - niin, minne? Sinne vanhainkoteihin sysityiksi ja syrjityiksi? Pitkäaikaissairaaloihin rasittamaan kuntien budjetteja? Omaisten vaivaksi makaamaan vuosikausiksi tiedottomana vihanneksena? Kaiken tämän vanhusvalituksen keskellä Kaari Utrio (IS 14.9) otti reippaan kannan: vanhuksille pitää jakaa kuolinpillereitä! Kolmen pojan äitinä hän ei halua joutua "miniöidensä vaivaksi ja hoivattavaksi". Ei olla enää kaukana muinaisten kreikkalaisten vanhuspolitiikasta, jossa mummut ja papat vieritettiin rotkoon, kun heistä ei enää ollut ainesta tuotannolliseen työhön. Yli kuusikymppisenä olen tullut samaan tulokseen kuin Kaari. Olen jo kaivanut esiin hoitotestamenttilomakkeen, joka ainakin ennen löytyi Stakesin sivuilta. Minäkään en halua jäädä omien läheisteni vaivaksi. Haluan itse osallistua siihen päätöksentekoon, jolla määritetään elämäni viimeisten aikojen laatu. Haluan päättää ja saattaa läheisilleni tiedoksi jo etukäteen, mihin lopun aikojen operaatioihin haluan osallistua niin kauan aikaa kuin vielä on harkintakyky tallella. Dementikolta ei enää kysellä, häntä vaan viedään kuin pässiä narusta tai - jätetään viemättä. Eikä silloin enää omat läheiset voi aloitetta tehdä. Mutta mitä olenkaan saanut kuulla? Ei hoitotestamentit mitään paina tosipaikan tullen. Niille voidaan viitata kintaalla ja tehdä niin kuin hoitava lääkäri parhaaksi näkee. Mikä se semmoinen testamentti on, jonka allekirjoittajaa ei kunnioiteta? Luulen, että emme Kaari Utrion kanssa ole ainoita suurten ikäluokkien edustajia, joita ihan oikeasti hirvittää vanheneminen tässä yhteiskunnassa. Joutuminen lojumaan johonkin, joka näyttää olevan entisaikojen vaivaistaloakin hirveämpi paikka. Eikä siitä ole vastuussa kaikkensa yrittävä hoitohenkilökunta, vaan kuntien poliittiset päättäjät ja koko valtiovalta. Hävetkää, isot miehet ja naiset! Näinkö te itse haluatte itseänne kohdeltavan kun olette riittävän tuottamattomia? Olisiko sittenkin ollut viisaampaa resursoida paikkakunnan vanhainkoti kuin korjata se hyppyrimäki yhden käden sormella laskettaville hyppääjille? Tai rakentaa kevyen liikenteen väylä keskellä harvaan asuttua kirkonkylää? Tai se paikkakunnan kauneuspilkku, tämä Ideaparkki? Vanhenemista kun ei lopulta saa näkymättömäksi kalleimmallakaan ryppyvoiteella. Synti loistaa naamasta kuin Naantalin aurinko. Vanhusten asema ei tule yllätyksenä. Sirkka-Liisa Kivelä, vanhustyön professori muistutti päättäjiä monen hallituksen päähän. Asia on ollut viimeiset viisitoista vuotta hyvin tiedossa, mutta mitään ei ole poliittisella taholla saatu aikaan. Paula hyvä, vanhuslaki NYT!
|
-
Kyllä meidän terveyden edistäjien kelpaa! Valtioneuvossa istuu varsinainen "terveyshallitus". Pääministeri soutaa, hiihtää ja nikkaroi. Naisministerit ähkyvät hikijumpassa. Valtionyhtiöitä ohjastava ministeri hikoilee kuntopyörässä. Ja ulkoministerinä on varsinainen Super-Hessu. Hänelle ulkoministerin pestin vaativa viuhahtelu ei alkuunkaan tunnu riittävän. On juostava, uitava ja pyöräiltävä ja vielä kirjoitettava miehille treenikirja. Tätä menoa Aleksander Stubb valitaan Palloliiton puheenjohtajaksi jo ennen kuudettakymmenettä ikävuottaan… Kuntoiluharrastus pelkästään ei tee tästä ministerijoukosta terveyshallitusta. Koko poppoo on lisäksi ihan raitista tai ainakin lähes. Presidentti Halonenkin peesaa ja skoolaa Kultarannassa pelkällä marjamehulla. Mikäli tämän hallituksen juomatavat heijastaisivat koko kansan juomatapoja, Alko Oy menisi välittömästi nurin. Suru tulisi puseroon valtiovarainministeriössä. Sen sijaan sosiaali- ja terveysministeriössä ristittäisiin kädet ja lausuttaisiin hiljainen kiitos ylös korkeuksiin. Mutta kansapa pitää huolen valtion verotuotoista. Ei mene konkkaan Alko. Hallituskulttuurissa on siis tapahtunut huomattava – miten sen nyt muodikkaasti yhteiskuntatieteilijänä ilmaisisi – 'paradigmamuutos'. Kun muinoin kellarit täyttyivät verovapaista ministeriviinoista, nyt ministerit tulevat toimeen lähes kuivin suin. Rattijuopumuksesta jäi kiinni niin ministeri kuin työmies ja rinta rinnan kärsittiin rangaistus. Neuvotteluissa oli maan tapa pistää myös jalalla koreasti. Muistamme vielä hyvin, miten Moskovasta saapuivat hyväntuuliset neuvottelijat presidentti Kekkonen ja ulkoministeri Leskinen kuuluisa muovipussi kädessään. Muovipussin 'ravintolisä' tuskin sisälsi pelkkiä lisäproteiineja… Kyllä korkean tason esimerkillä on voimaa. Erään ison valtionyhtiön pääjohtajan juoksuharrastus sai aikaan kokonaisen juoksuklaanin. Kekkosen hiihtoharrastus ja Koiviston lentopallo siivittivät aikanaan monta raavasta miestä vinhaan treeniin. Tätä terveyshallitus-ilmiötä ihastellessa ei voi kuin toivoa, että terveessä ruumiissa asuisi myös terve sielu. Vaikka 'sielun' tieteellistä vaikuttavuutta on vaikeampaa mitata, sen puuttumisen kyllä huomaa. Ei riitä, että hallituksen hapenottokyky on kunnossa ja rasvaprosentit kohdallaan. Terve päätöksenteko tarvitsee myös sydäntä, ei pelkää sydänlihasta. Pikku Prinssin sanoin: "vain sydämellä näkee hyvin". Heitä me nyt kipeästi tarvitsemme, sydämellä näkijöitä, tuntijoita ja tekijöitä.
|
-
Työmatkapyöräilijänä olen seurannut kypäräpakkokeskustelua, joka virkistävästi velloo juupas-eipäs-akselilla. Pitäisikö kypärä panna päähän vapaaehtoisesti vai pakolla? Kumpi on tehokkaampi, keppi vai porkkana? Alkoholipolitiikan pitkä historia osoittaa, miten pakkoauttaminen ja täyskielto voivat viedä ihan eri suuntaan kuin lainsäätäjä alun perin halusi. Kieltolain aikaan viina virtasi, väkivaltarikokset ja alkoholihaitat lisääntyivät, ja jopa huumeiden käyttö yleistyi. Kieltolakiaika viimeistään tappoi kaiken sen sosiaalisen ja vapaaehtoisen juomakulttuurin, joka meillä suomalaisilla on todistetusti ollut jo kauan ennen 1900-luvun valtiosäänneltyä alkoholipolitiikkaa. Lukekaa vaikka Satu Apon väitöskirjasta! Kepin ja porkkanan väliseen taiteiluun perustuu pitkälti nykyinenkin alkoholipolitiikka. Kokemus osoittaa, että jos keppi saadaan näyttämään porkkanalta, homma hoituu. Hulppean vuoden 2004 veronkorotuksen jälkeen alettiin kaivata keppiä. Se alkoi näyttää suorastaan porkkanalta. Keppiä alkoivat kaivata jo sellaisetkin piirit, muun muassa joidenkin isompien lehtien päätoimittajat, jotka siihen asti olivat veisanneet vapauttamisen virttä. Alkoholipolitiikan tiukentaminen on ollut helpompaa kuin vuosikymmeniin. Ja lopusta huolehti taantuva talous. Itse olen jo niin sinut oman pyöräkypäräni kanssa, että jos joskus lyhyellä kauppamatkalla sen unohdan, tunnen olevani ihan alasti. Jotain sellaista kypäräpakolla ehkä parhaimmillaan tavoitellaan. Kun sen ensin joutuu laittamaan päähänsä pakosta, ei sitä lopulta uskalla enää poiskaan ottaa. Joillekin käy kuitenkin päinvastoin: kypärä jää kotihyllyyn oikein uhallakin. Kansanterveyden kannalta tärkeintä olisi osata laskea, kumpia on enemmistö. Jos ovat suomalaiset joskus änkyröitä kieltojen ja pakkojen maailmassa, ollaan muualla vielä änkyrämpiä. Ranskalaiset inhoavat kaikkea kieltämistä järjestelmällisesti. Jos uimarannalla on kyltti, jossa lukee, ettei koiria saa tuoda rannalle, ei mene kuin hetki, kun kyltin varteen on kiinnitetty ensimmäisen rantakoiran remmi. Jos ravintolassa oli (ennen EU-kieltoa) merkattu erikseen alue, jossa ei saanut tupakoida, ravintolan ainoa tupakoitsija parkkeerasi itsensä varmasti tuon taulun alle. Tästä huolimatta alkoholia koskeva Euroopan tiukin mainoslaki Loi Evin on edelleen voimassa! Nokkelimpia ovat napolilaiset. Kun Italiaan tuli aikanaan turvavyöpakko, napolilaiset autoilijat ostivat oitis valkoisen T-paidan ja tussasivat mustan raidan paitaansa. Vielä tänä kesänä taksikuski tiuskasi minulle, joka etupenkillä hamuilin vyötä, että "ei täällä tuota tarvita". Luulenpa, että vasta tulevista sukupolvista, jotka ovat vauvasta asti istuneet turvaistuimissa, vuoranneet itsensä turvavarusteilla jääkiekossa ja kypärällä jo kolmipyöräisellä pyöräillessä, kasvaa kypärää itsestään selvänä pitävä turvasukupolvi. Me suuret ikäluokat – mummut ja papat – taidamme vielä tarvita pakkoja.
|
-
On taas se aika vuodesta, jolloin voi työmatkapyöräilijänä nauttia kevään ja alkukesän heräävästä luonnosta. Tuomet alkavat kohta kukkia ja kielotkin olla nupuillaan. Mutta törmää pyörällä myös vähemmän huumaaviin ilmiöihin. Joka kevät joku pyörätieosuus on työreitilläni ollut korjauksen alla. Yhtäkkiä vain pyörätie katkaistaan. Asfaltti revitään auki. Tien käyttäjiä ei kuulu informoida tien katkaisemisesta. Se pitää vain yritys- ja erehdysmenetelmällä itse oivaltaa. Ensin muutaman vuorokauden ajan korjauskohdassa voi nähdä ilmieläviä haalaripukuisia työntekijöitä, kunnes tanner hiljenee…Siihen jää yksinäisenä törröttämään lappu, jossa lukee: "Työ valmis silloin ja silloin". Yleensä noin 2–3 kuukauden päästä. 2–3 kuukauden kuluttua ilmestyvät työntekijät kuin tyhjästä. Parissa päivässä työ on tehty ja asfaltti muurataan umpeen. Kunnes se muutaman päivän päästä taas revitään auki. On ihan pakko ihmetellä uusille repijöille, että miksi se vastikään kiinni asfaltoitu osuus taas rikotaan? Yleensä vastaus on luokkaa: "Ei me tiäretä, me kelataan vaan". Kerran satuin törmäämään puheliaampaan kaveriin. Hän kertoi, että "Se edellinen oli eri alihankkija. Me tehdään tätä ja tätä ja sitten taas tulee seuraava (joka repii asfaltin auki)". Haa, sehän on ilmiselvästi tilaaja-tuottajamalli! Tilataan, revitään, paikataan, maksetaan. Jos työhön oikeasti kuluu muutama päivä, mitä alihankkijat laskuttavat niiltä viikoilta, jolloin työ vain odottaa loppuunsaattamista? Kenen vastuulla homma on ja paljonko veronmaksajan rahaa palaa julkisen sektorin kilpailuttamassa työssä ihan vain tyhjään? Mitä maksaa asfaltin avaaminen ja sulkeminen useaan kertaan? Ja miksi kenenkään vastuulla ei näytä olevan tiellä kulkijoiden turvallisuus ja informointi? Tilaaja-tuottajamallia saadaan nykyisin kokea sosiaali- ja terveyspalveluissakin. Jos ihmistä hoidettaisiin hoitolaitoksessa tienrepijöiden kaavan mukaan, jokainen eri "alihankkija" maksattaisi tilaajalla (kunnalla) uuden perusdiagnosoinnin ja laboratoriokokeet. "Alihankkija" ahkeroisi asiakkaan hoitamiseksi muutaman päivän ja jättäisi hänet vähintään pariksi kuukaudeksi hoitolaitoksen sänkyyn makailemaan, odottelemaan jatkotoimenpiteitä. Pakkaisi lopulta pillit pussiin ja tilalle tulisi uusi "alihankkija" ja taas sama testausrumpa… Eikä asiakkaalle, sille sängyssä makaavalle potilaalle, kukaan muista kertoa yhtään mitään. On se vaan niin kustannuksia säästävä tämä tilaaja-tuottajamalli.
|
-
Terveyskeskusten lääkärit ovat jo pitkään valitelleet, että lääkärintyö on muuttunut pelkäksi hallinnoimiseksi eikä potilaille enää riitä samalla tavalla aikaa kuin ennen. Näitä valituksia on syytä kuulla ja ne tulee ottaa todesta. Ei tässä toimistomyllytyksessä kukaan enää voi pystyä kunnolla tutkimaan ja hoitamaan yhtään potilasta. Aiemmin toimistotyöt konekirjoitusta ja matkalaskuja myöten hoiti ammattitaitoinen ja nopea sihteeri- ja konttoristijoukko. He olivat pitkään työpaikassaan toimineita motivoituneita ja kullanarvoisia moniosaajia, tunsivat yksikön asiat usein paremmin kuin esimiehet ja joita ilman ei kukaan asiantuntijatason työntekijä tai esimies kuvitellut koskaan pystyvänsä tuottamaan kunnollista tulosta. Modernisointi otti ohjat käsiinsä. Toimistoista tehtiin kertaheitolla paperittomia (?), matalapalkkaisista sihteereistä tuli tuottavuusrasite ja asiantuntijoista oman elämänsä konttoristeja, konekirjoittajia, matkalaskujensa lippujen ja lappujen laskijoita ja liimaajia, lomarahalaskureita…Minkälaisen elokuvan olisikaan Chaplin tehnyt tästä Nykyajasta! Lopulta saapui toimistoon itse Saatana - tunnettua romaania mukaellen. Sähköinen palvelujärjestelmä viimeisteli toimistoihin pesiytyneen siunatun hulluuden. Nyt kaikki mahdollinen paperityö, mikä oli vyörytetty asiantuntijoiden kirjoituspöydille, piti viedä nettiin ja asentaa tuhat ja sata erilaista puolivalmista toimisto-ohjelmaa, joiden ääressä työntekijältä voi vierähtää viikossa melkoinen tovi. Juuri, kun kaksisormijärjestelmä oli antamassa hiukan periksi ja muistioita ja raportteja alkoi taas syntyä. Nyt jokaisen tutkimus- ja kehittämispäällikön ja tutkimusprofessorin piti opetella käyttämään Tärvelintä (Travel), Essiä, Rondoa, Baswarea, joista tietenkään mikään ei ole yhteen sovitettu minkään toisen järjestelmän kanssa! "Äsh, eiku, hitto, mikä siihen nyt tuli, miksi se ei toimi, mitä tähän oikein pitäis pistää..hei Mia kiltti tuutko vähän kattoon….!" Uusien ohjelmien parissa tuskastelevat työntekijät tarvitsevat tietysti - tukipalveluita… Näin päivät kuluvat. Viime kuussa saimme tänne THL:ään uuden toimistohauvan. Sen nimi on hau-hau-veli ja sen avulla lasketaan työtunneittain, miten työntekijä on päivässä saanut aikaan. Rukouksemme on kuultu: ajankäyttöjärjestelmään (siis se hauveli) on nyt varmaan mahdollista myös merkitä punaisella kaikki ne tunnit, mitkä viikoittain ovat tärvääntyneet erinäisten Tärvelinten ääressä. Sen jälkeen voidaan yksikkö-, osasto- ja toimialakohtaisesti eurojen tarkkuudella laskea, kuinka kalliiksi tämä siunattu hulluus tulee. Ja montako sihteeriä sillä rahalla olisikaan voitu palkata. Leena Warsell
|
-
Olen juuri tankannut itseni energiseksi Lapin ihanilla laduilla. Murtomaahiihto on ollut jo monta vuotta lempilajien listalla, vaikka sitä on vähän vaikeaa joskus harrastaa täällä etelän maisemissa. Muutama vuosi sitten myin laskettelutarvikkeeni tarpeettomina. Oli nostalgista palata taas luistovoiteiden, pito-ongelmien ja jäätyvien suksenpohjien pariin. Samalla sai sielulleen metsämaisemien hiljaisuuden, hämärtyvät siniset hetket ja mietiskelyn mielekkyyden. Laskettelurinteiden kumina alkoi tuntua lähes ympäristörikokselta, mitä se osittain onkin. Katselin kaikessa rauhassa latukarttaa Saariselän Rumakurussa. Vierelläni seisoi naisseurue, joka mietti keskenään sopivaa reitinvalintaa. Uskaltauduin suosittamaan pientä luontoladun pätkää, joka alkoi aivan lähituntumasta ja jota olin hiihtänyt juuri edellispäivänä. Arvatkaapa, mitä nämä naiset kysyivät: "Mitä sitten, jos siellä on vain yksi latu ja tulee joku vastaan?" APUA! Yritin niin kohteliaasti kuin suinkin kertoa, että suomalaiset ovat osanneet hiihtää luonnonlatuja jo useiden kymmenien sukupolvien ajan - ja jopa osanneet kohdata niillä vastaantulijoita - olivatpa ne sitten ihmisiä, karhuja, ahmoja tai susia. "Luontoladulla on tapana siirtyä sivuun ja antaa kohteliaasti tilaa vastaantulijoille, vallankin jos heitä on monta jonossa. Siellä suorastaan kilpaillaan siitä, kuka SAA antaa tilaa". Katsoin lamaantuneena kyselijöiden perään heidän häipyessään näreikköön. Minun nuoruudessani kaikki ladut olivat luontolatuja ja suurin osa piti ensin itse tehdä. Teollinen konelatu on kovin nuori keksintö. Onko meistä kasvanut uusavuton hiihtokansa? Emme enää osaa kohdata toisiamme samalla ladulla, vaan jokaiselle on oltava oma "paanansa". Tärkeintä näyttää olevan se, ettei ohiteta tai ohittamisessa ei ainakaan haluta tinkiä tippaakaan omasta mukavuudesta. Enää ei osata pitää luonnollisena, että tarvittaessa on toisen vuoro hypätä sivuun ja antaa tilaa, jotta MOLEMPIEN olisi mukava jatkaa matkaa. Meistä on tullut ahneita oman ladun hiihtäjiä. Mitä vauraammaksi yhteiskuntamme on tullut, sen kömpelömmäksi se on tullut kohtaamaan vastaantulijoita samalla ladulla. Ehkä taantumassa on jotain hyvääkin. Opitaan edes sanomaan "hei" ja "mitä kuuluu". Suorastaan kilpaillaan siitä, kuka pystyy antamaan tilaa ja työtä maahanmuuttajille, ymmärtämään parhaiten omilta laduilta karkotettuja tai auttamaan omille kotiladuille uupuneita. Saattaisi löytyä lämmintä heinätallia jopa romanialaiselle vauvaperheelle, jos OIKEIN kova pakkasyö on tulossa… Leena Warsell
|
-
Eläkekeskustelun pääargumentit alkavat jo olla tuttuja. Niin tuttuja, että me eläköityvät emme enää uskalla ääneen lausua haluavamme puuduttavan työtahdin sijasta enemmän aikaa itsellemme, lapsenlapsillemme, vanheneville vanhemmillemme ja muille läheisillemme. Vaikka meillä on oikein tutkimusnäyttöä siitä, miten suuren yhteiskunnallisen panoksen esimerkiksi isovanhemmat antavat työn ja perheen yhteensovittamiseksi ja miten omaishoitaja säästää laitoshoitoeuroja. Näin meistä tehtiin yhdessä yössä työn vieroksujia ja luusereita. Eikö tämmöistä työpanosta osaa kukaan enää hallitustasolla euroiksi muuntaa ja ynnätä? Viekää nyt joku niille Väisäsen laskuopin sijasta laskutikku… Yksi näkökulma on jäänyt yllättävän vähälle huomiolle. Pellervon tutkimuslaitoksen edustaja totesi ajankohtaisohjelmassa 5.3., ettei tavoiteltua työllisyysastetta pystytä saavuttamaan edes eläkeiän pidentämisellä, vaikka se toisikin toivotut seuraukset. Tämän lisäksi töihin pitäisi pakottaa myös kaikki vammaiset ja työkyvyttömät. Ikään kuin vammaiset olisivat vain ilkeyttään vammaisia ja työkyvyttömät vain laiskuuttaan työkyvyttömiä! Kaikki osapuolet tuntuvat olevan samaa mieltä siitä, että työssä jaksamista pitää kannustaa ja eläkeikää lyhentää. Työelämän rattaat vain on markkinataloudessa rassattu niin tiukalle, ettei työpaikoilla ole enää vähäisintäkään sijaa edes hiukan liian hitaasti askeltaville hoitajille tai nakkisormisille bussikuskeille. On uskottu kilpailuun, vapaisiin markkinoihin ja tuotu tilaaja-tuottajamalli sinnekin, mihin sitä ei minkään järjen valossa olisi ikinä pitänyt tuoda. Kuvittelen, että juuri tätä suomalaiset kuntoutusasiantuntijat ovat pitkään odottaneet. Kun työelämää joudutaan rukkaamaan niin, että sinne taas mahtuu vajaakuntoisempaakin osaamista, se jo itsestään muuntaa työpaikat inhimillisemmiksi ja viihtyisämmiksi. Terveempikin työntekijä voisi säilyä eläkeikään saakka lähestulkoon terveenä. Pakkotyöasenteella mikään ei kyllä tule onnistumaan, porkkana on ainoa vaihtoehto. JOS hallitus olisi ollut tosissaan työhyvinvointimme edistämisessä, olisi se poistanut kela-maksun työnantajilta toisella tavalla. Nyt hukattiin kela-maksun poistossa yksi merkittävä kannustinkeino ja annettiin miljardit työnantajille ihan ilmaiseksi. Maksun poisto olisi ollut oiva porkkana, kun olisi vaadittu työnantajaa osoittamaan, että yrityksessä on toimiva ikäohjelma ja sosiaalinen vastuu vajaakuntoisista - ja vasta sitten olisivat kilisseet eurot kassaan. Oliko tämä osoitus siitä, ettei työelämän laatuun ja työhyvinvointiin itse asiassa haluta koskea juhlapuheita pidemmällä tikulla? Nyt sitten esitetään erillisiä työhyvinvointityöryhmiä, kun yksi hyvä porkkana on kuopattu. Jään muumipappamaisella mielenkiinnolla seuraamaan lähiviikkojen tapahtumia, kun politiikka palaa taas politiikkaan. Muumipappahan tunnetusti rakasti myrskyjä. Se oli merkki siitä, että vihdoinkin alkaa jotain tapahtua. Papalla oli tapana seisoa meren äärellä, nuuhkia ilmaa katse tiukasti kiinni lähestyvissä mustissa pilvissä ja arvoituksellisesti todeta: Kohta nousee myrsky!
|
-
Sairaalahoitoa vaatineet lasten ja nuorten alkoholimyrkytykset kaksinkertaistuivat vuosina 1971–2005. Niin ikään myrkytysten aiheuttamista alle 15-vuotiaiden ensiapukäynneistä lähes kolmannes johtui alkoholista, mikä on selvästi enemmän kuin muualla Euroopassa tai Yhdysvalloissa. Näin toteaa lääketieteen lisensiaatti Juho Kivistö väitöskirjassaan Poisonings in Finnish Children (Lasten myrkytykset Suomessa). Uutiset todentavat tutkijan sanoman: 14-vuotias kaunis mallityttö Nora löydetään lähimetsästä kuolleena tyhjä vodkapullo vierellään. Koulun sählyturnauksesta puuttuukin yllättäen hyvä pelaajanuori, joka nukkuu pois viskihumalaansa keskellä koulupäivää. Mikä meni pieleen? On turha hakea syytä vain koulusta, opettajista tai rehtorista tai nuorista itsestään. Syyt ovat paljon syvemmällä niin juomatavoissa ja juomiseen suhtautumisessa kuin esimerkiksi ensiaputoimissa. Kun nuoret keskustelevat nettipalstoillaan alkoholin vaaroista, he eivät tunnu juurikaan tiedostavan, että alkoholin yliannostukseen voi kuolla välittömästi. Paikallinen alkoholipolitiikka- eli Pakka -hankkeessa huomattiin, että niin nuoret kuin aikuisetkin ottavat yhä enemmän "pohjia" ennen ravintolaan tuloa. Nuorisoravintolan "ovensuupuhallukset" eli vapaaehtoiset promillemittaukset saavuttivat hämeenlinnalaisten nuorten jakamattoman suosion. Tieto alkoholin vaikutuksista pitää siis viedä sinne, missä juodaan ja juovutaan. Alkoholimyrkytys ei ole vain terveyshaitta, vaan heijastaa laajemminkin suomalaisen yhteiskunnan tapaa toimia. Koska Suomessa on kuollut välittömiin viinamyrkytyksiin jo 1970-luvulta saakka yhtä paljon ihmisiä kuin muissa Pohjoismaissa yhteensä, juomatavoissamme taitaa olla edelleenkin enemmän itää kuin länttä. Käyttäytymismallit opitaan. Kuittaavatko lapset ja nuoret vastoinkäymiset tarttumalla pulloon tai vielä järeämpiin aseisiin? Kyse ei ole vain juomiseen ja humalatilaan liittyvistä asenteista, vaan myös välittämisestä ja avun tarpeen tunnistamisesta. Jos soittaa hätäkeskukseen kadulle tuupertuneesta kaverista, käsketään tarkistaa, onko hän ehkä "vain" humalassa. Ikään kuin myrkytystilassa oleva humalainen ei tarvitsisi ensiapua, vaan pikemminkin rangaistusta ja kärräämistä putkan lattialle. Juho Kivistö ansaitsee suurkiitoksen väitöstyöstään. Vihdoinkin joku tutkija nostaa kissan pöydälle! Nuorten alkoholimyrkytykset ovat vakava sosiaali- ja terveyshaitta. Ne pitää kaivaa julki ja ryhtyä rakentamaan vaikuttavia torjuntatoimia - riittävän laaja-alaista asennemuutosta unohtamatta. Leena Warsell
|
-
Tulin Stakesiin töihin vuonna 1996 Alkosta, jossa olin tehnyt yhteiskuntaviestintää vuodesta 1985. Sitä ennen olin työskennellyt pitkään järjestöissä. Valmistuin jo vuonna 1970 lääkintävoimistelijaksi. Opiskelin koko ajan lisää ja suistuin lopulta kokonaan jumpparin kunniakkaalta uralta. Isoäitini seurasi hyvin tarkkaan urani etenemistä. Meno Alkoon töihin oli hänen mielikuvissaan uran loppu: "Mitä se Leena siellä viinakaupassa tekee?" Stakesin kehittämispäällikölle hän taas veisasi taivaassa kiitosvirren. Kuvittelin pitkään, että Oy Alko Ab on ja pysyy. Ei pysynyt, pirulainen, pystyssä. Tein työtä hartiavoimin vähittäismyyntimonopolin säilyttämiseksi, vaikka yhtiön johto halusi mennä pörssiin. Sosiaali- ja terveysministeriö torpedoi onneksi monopoliyhtiön pörssihalut. Ministeriö säilytti kaukonäköisesti Alkolle kuuluneet "turhat ja tuottamattomat" osat. "Turha joukko", alkoholitutkijat, tiedottajat, informaatikot, tilastotieteilijät, laboratoriotyöntekijät, lehtinaiset ja -miehet, siirtyi osaksi Stakesia ja Kansanterveyslaitosta, mutta liittyi taas yhteen tämän vuoden alussa. Stakesissa elettiin jatkuvien organisaatio-, johtamis- tai ainakin hallinnollisten muutosten virrassa. Selvitysmies toisensa jälkeen arvioi ja aina hyväksi havaitsi. Alko oli tyyntä vettä ja Stakes muutosmylly. Onko THL jotain siltä väliltä? Stakesissa ruoskimme kansanvalistajan pois sieluistamme ja mielistämme. "Se kuuluu järjestöjen tehtäväkuvaan", opastettiin ministeriöstä. Teimme yhteistyötä paikallisen tason kunta-ammattilaisten kanssa. Yhteiset interventiot kokeneiden päihde- ja terveystutkijoiden kanssa jatkuivat koko Stakesin ajan. Oman työhistoriani alkutaival palautui elävästi mieleeni, kun vedin tammikuisten Terve Kunta -päivien taukoverryttelyt. En ole aikoihin saanut niin hyvää palautetta niin välittömästi. Ehkä sitä pitäisi ajatella vain lihassoluillaan ja jättää muu viisaammille? Koska olen koko työurani horjunut ja heilunut terveyden ja hyvinvoinnin välimaastossa, luulen ymmärtäväni molempia THL:n orientaatioita keskivertotyöntekijää paremmin. Emme voi mitenkään olla valtakunnan tason tutkimus- ja kehittämislaitoksessa joko sosiaali- tai terveysosaajia vaan hyvinvoinnin ammattilaisia. Sitä me tolkutamme kunnillekin koko ajan. Kuulun niihin, jotka näkevät THL:n ennemminkin uutena alkuna kuin perikatona. Odotan malttamattomana yhteistyötä kaikkien THL:n osaajien, mutta erityisesti päihde- ja tupakkatutkijoiden kanssa. Koko ehkäisevä työ löytää toisensa nyt samasta talosta vertailemassa eri menetelmiä ja hyviä käytäntöjä. Malttaako sitä osa-aikaeläkkeellä enää pysyäkään? Yhteinen vihollinen ei ole naapuritalon jengi, vaan lama. Nyt tarvitaan tulevaisuususkoa ja -investointeja hyvinvointiin ja terveyteen. Leena Warsell
|
-
Me sosiaali- ja terveysalan toimijat rakastumme uusiin sumeisiin ilmauksiin ja toistelemme niitä kuin papukaijat. Kunnes päätä kivistää ja kyllästymme itsekin koko käsitteeseen. Mutta kohta on putkessa yhtä sumeeta! Kukaan itseään kunnioittava alan toimija ei takavuosina voinut pitää esitystä tai julkaista juttua viittaamatta asian vaatimaan kokonaisvaltaisuuteen tai sen fiinimpään muotoon holistisuuteen. Muodissa ovat olleet niin poikkisektorisuus, poikkihallinnollisuus kuin verkottuminenkin. Jotkut puhuvat läpikäyvistä periaatteista tavoitellen ilmauksellaan jotakuinkin samaa. Useita vuosia olemme heittäytyneet täysillä juurruttamis- ja/ tai maastouttamisbuumiin. Hienostuneempi ilmaus on implementaatio, jonka eteen vannotaan myös uuden fuusion myötä. Uuden laitoksenkin (THL) pitäisi implementoida yhtaikaa väestölle, ammattilaisille, ministeriöille, eduskunnalle, järjestöille, tiede- ja asiantuntijayhteisöille, yksittäisille kansalaisille, tutkijayhteisöille meillä ja muualla, elinkeinoelämälle, ammattijärjestöille, palvelujen tilaajille ja tuottajille…hohhoijaa. Eikä sekään riitä. Pitäisi tuotteistaa. Enää aikoihin meillä ei ole ollut potilaita, vain asiakkaita. Kohta ei ole niitäkään. On vain tilaajia ja tuottajia, jotka hetkessä Kaste- ja Paras -lähtöisesti parsivat ja paikkaavat suomalaisista työ- ja toimintakykyisiä tai harjoittavat varhaista puuttumista. Tilaajat tilaavat ja tuottajat tuottavat. Sosiaali- ja terveyspalveluja ei enää kohta ole. Niiden sijaan jaetaan palveluseteleitä, joilla dementikot, psykoottiset, kehitysvammaiset ja juopot kilpailuttavat oman hyvinvointinsa. Mahtaa tulla laadukasta jälkeä… Jos sosiaali- ja terveysalalla halutaan lähes kritiikittä matkia liikemaailmaa ottamalla käyttöön kaikki sen viimeisimmätkin kotkotukset tuotteistamista, kilpailuttamista tai tilaaja-tuottaja-mallia myöten, olisi syytä sitten perehtyä, miten se siellä oikeasti tehdään. Ennen kuin tutkimuksen tulos kääntyy levittämiskelpoiseksi liiketaloustuotteeksi, kuluu aikaa ja rahaa jopa kymmeniä vuosia! Eivätkä siitä vastuussa ole itse tutkijat, vaan erikseen tuotteistamisen ammattitaidon omaavat ammattilaiset… Emme mekään yli-ihmisiä ole, jotka taipuvat taittumatta melkein mihin vaan. Ala ei kehity ilman laadukasta tietopohjaa ja sen jatkuvaa päivittämistä. Ilman kunnollista tietopohjaa ei kehity mikään muukaan. Innovaatioita on turha odotella. Taas uusi buumi! Apua! Ei semmoista puhetta, strategiaa, linjausta, toimeksiantoa alalla ole, missä ei tavalla tai toisella innovoitaisi tai vielä enemmän, haettaisi UUSIA innovaatiota. Aina kun törmään käsitteeseen innovaatio, jokin sisälläni kieltäytyy jatkamasta. Mikäli jokin hanke varta vasten julistaa tavoitteekseen uusien innovaatioiden synnyttämisen, on se varmin tae siitä, ettei sillä ole hitusenkaan tekemistä todellisten innovaatioiden kanssa. Miksi ihmeessä vain uuden synnyttäminen nähdään innovatiivisena, miksi ei toimivien hyviksi havaittujen innovaatioiden suojelu? Eikö se nyt juuri olisi primaaritavoite? Samalla kun meidän hyvinvointijärjestelmämme heikkenee ja sosiaali- ja terveyspalvelut niiden mukana, olemme pistämässä verkot vesille löytääksemme aina vain uusia ja uusia innovaatiota. Sinänsä kannatettavaa, mutta miten käy vuosien varrella synnyttämillemme hyviksi koetuille todellisille innovaatioille? Eikö meidän pitäisi olla vähintään yhtä huolestuneita siitä, että meidän neuvolajärjestelmämme on toimintakykyinen? Tai että meidän työterveyshuoltomme, koulu- ja opiskelijahuoltomme tai päihdepalvelumme toimii vähintään yhtä hyvin kuin vuosikymmen tai pari sitten? Ja mitä innovaatioita edelleen ovatkaan suomalainen kouluruokailu, puistotäti tai ravintolan portsari! Näistähän kaksi viimeistä on jo sukupuuttoon kuolemassa. Ja kouluruokaa pitäisi taikoa muutamalla sentillä. Leena Warsell
|
|
|
|