Joulukuussa 2011 ilmestyi EU:n huumeseurantakeskuksen EMCDDA:n julkaisu "European drug prevention quality standards.” Tammikuussa 2012 puolestaan YK:n huume- ja rikosvirasto UNODC järjesti Wienissä asiantuntijakokouksen valmistelemaan YK:lle ehkäisevän päihdetyön laatusuosituksia.

Molempien hankkeiden tärkein tavoite on edistää tutkimustiedon tukemien, vaikuttaviksi todettujen menetelmien käyttöä ja vaikuttaa valtioiden sisäiseen ohjauksen niin, että tehottomista ja jopa vahingollisista menetelmistä luovuttaisiin.  

Suomi edelläkävijänä

Suomella on ollut omat laatukriteerinsä jo vuodesta 2006, ja meidän luova kehitystyömme ja kokemuksemme laatukriteerien soveltamisesta näkyvätkin monin tavoin näissä kansainvälisissä prosesseissa ja tuotoksissa.  Suomalaisen laatukäsikirjan uudistettu versio ilmestyy keväällä 2012.  

Sitä laadittaessa käytetään EMCDDA:n käsikirjaa hyväksi ja lähennetään käsitteistä ja sisältöä siihen, vaikka pidetäänkin kiinni omasta laatutähti-mallistamme. Näin uusin kansainvälinen kehitys heijastuu työhömme.

Eurooppalaisessa oppaassa Suomelta omaksuttua on etiikan kohottaminen keskeiseksi laadun kriteeriksi ja ajatus tasapainoisesta kokonaisuudesta, missä eri laatutekijät ovat sopusoinnussa.  YK:n kehitystyöhön olemme toistaiseksi vaikuttaneet niin, että siinä otetaan paremmin huomioon Pohjoismaille ominainen pyrkimys pikemmin integroida päihteiltä suojaavat elementit osaksi koulun opetusta, oppilashuoltoa ja koko kouluyhteisön toimintaa kuin turvautua ulkoa tuotuihin päihdeohjelmiin.     

Painava paketti eurooppalaisille

EMCDDA:n laatukäsikirja ohjaa käyttäjän suunnittelemaan ja toteuttamaan yksittäisen hankkeen aikajärjestyksessä vaihe vaiheelta edeten. Tätä kuvaa sen peruskaavio, hankkeen kehä. Värikoodeilla ilmaistaan, mitkä vaiheet on paras suunnitella ja toteuttaa yhtaikaa. Kehän keskellä on neljä elementtiä, jotka ovat koko hankkeen mittaisia ja kuuluvat joka vaiheeseen.

EMCDDA:n aineisto on laaja ja yksityiskohtainen, lähes 300-sivuinen järkäle, jota vielä täydentää joukko verkkoaineistoja. Laatukriteereitä siinä on kahdentasoisia: perusvaatimukset (basic standards) ja lisäkriteereitä (expert standards) sellaisille suurille hankkeille, joihin on mahdollista sijoittaa enemmän voimavaroja ja käytettävissä on runsaasti asiantuntemusta esimerkiksi arvioinnin alalta.  

Tämä on tervetullut ajatus, sillä työn kansainvälistä tutkimusta ja ohjausta on pitkään vaivannut resursseja koskevan realismin puute. on esitetty vaatimuksia, joihin ei esimerkiksi suomalaisen kunnan voimavaroin mitenkään voi yltää.

Aineisto on tutkimisen ja soveltamisen arvoinen ja sitä voi mainiosti käyttää suomalaisen laatukäsikirjan rinnalla.  

YK:ssa hitaimpien ehdoilla kuin hyvässä retkiporukassa

YK:n laatusuosituksista näyttää taas tulevan minimalistiset siinä missä Euroopassa tehtiin massiivinen työ. Selitys on poliittinen: valtioiden politiikat ja lähtökohdat ovat niin paljon kirjavampia kuin Euroopassa, että tyydyttävä kirjaamaan vain se mikä sopii kaikille. Erityinen kompastuskivi on jäsenvaltioiden erilainen suhtautuminen haittojen vähentämistoimiin ja -politiikkaan.

Niinpä alustavasti on päätetty, että suositukset käsittäisivät vain kapean siivun siitä mitä vaikkapa meillä ymmärretään ehkäisevän päihdetyön alaksi: siihen kuuluisivat vain päihteiden kokeilun ja käytön ennaltaehkäisy sekä käytön ongelmakäytöksi kehittymisen ehkäisy.

Erikseen mainittiin, että päihteiden käytön terveys- ja sosiaalisten seurausten ehkäiseminen ei kuuluisi työn piiriin. Edistysaskelena taas voi pitää sitä, että työn kohteeksi ymmärrettiin sekä laillisten että laittomien päihteiden käyttö.

YK:n laatusuositusten on määrä syntyä nopeasti: nyt suositusluonnosta työstetään verkossa, toukokuussa on uusi asiantuntijakokous ja syyskuussa pitäisi suositusten olla valmiit.

European drug prevention quality standards. EMCDDA 2011

Markku Soikkeli
erikoissunnittelija, THL


 

Vaikka sekakäyttö ei ole mikään uusi ilmiö, se on vakiintunut suomalaista huumekenttää yleisesti luonnehtivaksi piirteeksi vasta 2000-luvun puolella. Tässä suhteessa todellisuus on vasta varsin hiljattain alkanut jäljitellä suomen kielessä vanhastaan käytössä ollutta tapaa puhua huumeiden - ei siis huumeen - käyttäjästä.

Vielä 1990- ja 2000-lukujen vaihteessa, jolloin aloitin etnografisen tutkimuksen suomalaisten ongelmakäyttäjien parissa, oli käyttäjien suosimien aineiden perusteella suhteellisen ongelmattomasti erotettavissa kaksi varsin selvärajaista ongelmakäyttäjien kategoriaa. Oman kategoriansa muodostivat "nopeeta" eli amfetamiinia käyttäneet "pirinistit". Toisen puolestaan "hidasta" eli heroiinia käyttäneet "pollenistit". 2000-luvun kuluessa tämä kategorinen selkeys on murtunut kahdesta suunnasta.

Ongelmakäyttäjien arjessa nykyisin ilmenevää sekakäyttöä voi kuvata "nopean" ja "hitaan" kategorioiden sisäisenä "farmakologisena monimuotoistumisena" yhtäältä sekä näiden kategorioiden välisen rajankäynnin lisääntymisenä toisaalta.

Ensin mainittu sisäinen monimuotoistuminen liittyy ennen muuta uusien, vaikutuksiltaan "nopeeta" ja "hidasta" muistuttavien, normaalikäytössä lääkkeiksi luokiteltavien, mutta yhä kasvavassa määrin myös suoraan päihtymystarkoitukseen suunniteltujen, aineiden lisääntymiseen laittomilla markkinoilla 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä.

Kategorioiden välinen lisääntynyt rajankäynti liittyy käyttäjien ja myyjien arjessa paitsi aineiden tarjonnan monimuotoistumiseen myös laajemmin ongelmakäyttäjien elämän institutionaalisiin rakenteisiin: erityisesti Suomen huumehoitojärjestelmän käytäntöihin sekä huumemarkkinoiden sisäiseen toimintalogiikkaan.

Miksi sekakäyttöä eli farmakologista monimuotoistumista on tapahtunut

Nykyisin on vaikeeta olla nopeeta suosiva pirinisti, kun ei oikein tiedä, mitä pussukassa on. Kadulle 2000-luvun lopulla tullutta "muuntohuume" MDPV:tä ei edes kokenut pirinisti erota amfetamiinista kuin piikittämällä.

Tähän tutkimuskemikaaliin sekoitetaan amfetamiinia, joka puolestaan on jo erittäin laimennettua mitä erilaisemmilla jatkeaineilla. Näin nykyinen pirinisti on välttämättä "sekanisti".

Pollenistit puolestaan eivät voi käyttää heroiinia, koska sitä ei enää markkinoilla ole. Heroiinin on korvannut bentsodiatsepiinien, Subutexin ja alkoholin sekakäyttö. Nämä "subunistit" ainoastaan hakevat näiden aineiden avulla "heroiinimaista" olotilaa. Itse heroiinia eivät useimmat heistä ole ikinä kokeilleetkaan.

Subunistit käyttävät paitsi erilaisia rauhoittavia lääkkeitä, myös psyykelääkkeitä ja lääkeopioideja koska niitä saa helposti reseptillä lääkäreiltä ja ilman reseptiä huumekauppiailta. Lääkkeitä haetaan  ulkomaita myöten. Niitä saa lääkäreiltä mutta myös diilereiltä kadulta, jotka ovat saaneet ne lääkäreiltä. Ne ovat halpoja apteekissa, eikä niillä ei ole sen suurempaa rahallista arvoa laittomillakaan markkinoilla, missä niitä saa kaupanpäällisiksi kun ostaa toista lääkettä, Subutexia. Pollenististä on tullut vähintään subu/bentsonisti.

Miten sekakäyttö ilmenee nistien arjessa                   

Varsinaiseen aineen tai aineiden hankkimiseen kulutetaan valtava työpanos, välillä. "Säätämisen" päämääränä amfetamiinia etsivällä on "hyvä pussi", jota ei saa usein.

Nistit käyttävätkin, mitä käsiinsä saavat. Osa nisteistä kuluttaa paljon, joten esimerkiksi pikkurikoksien avulla yritetään paikata taloutta. Piriä vedetään, että jaksetaan lähteä keikalle. Onnistuneen tai onnistumattoman keikan jälkeistä jännitystä laukaistaan subulla ja muilla lääkkeillä, joskus parilla kaljalla höystettynä.

Sekakäyttö on (paitsi toisinaan hauskaa koska osa aineista stimuloi) myös vaarallista. Jos ei tule kuolema niin voi tulla amputaatio. Vaaran aiheuttavat nimittäin myös lääkkeiden kuoriaineet. Käyttötapaan kuuluu se, että entisen yhden piikin sijaan piikitetään kaksi kertaa, toisessa piikissä Subutex ja toisessa jokin rauhoittava lääke. Osalle MDPV (PV, aakkoset) aiheuttaa esimerkiksi rytmihäiriön tuntuisia vaikutuksia. Osa taas pitää näistä vaikutuksista.

Koska säätäminen on hyvin raskasta ja vieroitusoireet kovia, nistit haluavat jossain vaiheessa käyttöään eroon aineista. Sosiaalitoimistossa pitäisi jaksaa asioida päästäkseen yhteiskunnan palvelujen piiriin mutta hektisessä arjessa on hyvin vaikea asioida virastoissa.

Lomakkeista ja niiden täyttämisestä ei voi selvitä. Korvaushoitojonossa on vaikea olla, mutta jos jaksetaan olla jonossa tarpeeksi pitkään, ei varmasti saada hoidolta sitä mitä halutaan.

Metadoni on "viimeinen naula arkkuun", Suboxone oli "susi jo syntyessään". Siitä kertoo jo se, että se ei ole haluttua tavaraa laittomilla markkinoilla.

Pirinistille ei edes tarjota korvaushoitoa. Niinpä hänen pitää alkaa käyttää Subutexia, jotta saisi puhtaat seulat korvaushoitoa varten. Mahdolliseen korvaushoitoon päästäkseen pirinistin pitää siis sekakäyttää entistä enemmän. Jos taas subunisti ei pääse hoitoon, ei jaksa olla jonossa tai ei saa itselleen sopivaa hoitoa, hän puolestaan vieroittaa itseään pirillä ja bentsoilla.

Sekanisti haluaisi laillista amfetamiinia ja subu/bentsonisti Subutexia. Tämä ei tietenkään käy, muusta tukemisesta tai pitkäaikaisesta lääkkeettömästä hoidosta puhumattakaan. Bentsoja ja muita lääkkeitä voi saada. Nistille kun ei voi antaa sitä, mitä hän itse haluaisi ja mikä saisi hänet ehkä jopa lopettamaan käyttönsä tai ainakin vähentämään sitä, kuten myös muuta rikolliseksi luokiteltua toimintaa.

Päihdepuolta ja- hoitoa kiristetään jatkuvasti. Osa nisteistä on jo pitkään yrittänyt itselääkitä itseään, hoitaa mielenterveysongelmaansa sekakäytöllä ja sekakäyttö taas on puolestaan omiaan aiheuttamaan mielenterveysongelmia. Voisi sanoa, että sekakäyttäjän arkea leimaa sekavuus.

Rikollisuuden lajina huumekauppa Suomessa on rikoshyödyltään onnetonta ylivoimaisesti suurimmalle osalle siihen osallistujista. Kaikki aineisiin liittyvä toiminta on laitonta ja kontrolli kovaa. Monella huumekauppiaalla onkin myytävänä useampaa eri ainetta. Tällä paikataan huonoa tuottavuutta ja omaa sekakäyttöä.

Alemman tason myyjät ovatkin usein enemmän tai vähemmän sekakäyttäjiä ja ylempien tasojen myyjien suhtautuminen näihin ongelmakäyttäjiin/nisteihin ylenkatsovaa: nisteille pitäisi edes joskus antaa kunnon kamaa, että "kuolis narkkeja aiheeseen".

Nistiltä kun ei saa rahaa aineista tai velkojaan takaisin ja hän voi vaikka ilmiantaa muita koska ei edes hallitse käyttöään. Osa huumerikollisuudesta kauppaa mitä vain ja laimentaa aineita millä vain. Kuluttajansuojaa ei ole ja markkinoilla liikkuu hyvin erilaisia toimijoita erilaisine motiiveineen ja moraalikäsityksineen. Osa huumemarkkinoiden toimijoista on sitä mieltä, että asiakas on niin inhottava, että hän voi kuolla. Ei vaikuta kovin kaukonäköiseltä liiketoiminnalta.

Nistit tulevat näkyvämmäksi katukuvassa kun hoitoja karsitaan

Nistit ovat kuitenkin kulutuksellaan ja kysynnällään mitattuna huumemarkkinoiden tärkein ryhmä.  Tulevaisuudessa jo pelkästään huumehoitojärjestelmää karsittaessa nistit tulevat näkymään entistä enemmän katukuvassakin. He jäävät näin myös entistä useammin kiinni toiminnastaan.

Jo pelkästään eri instituutioiden kontrollin kohteena olemisen tuoman tottumuksen ansiosta erilaiset nistit olisivat halukkaita kertomaan asioistaan, mutta ketä kiinnostaa. Esimerkiksi termi muuntohuume keksittiin suomen kieleen hyvin kauan sen jälkeen, kun nisteiltä oli tullut tietoa, että markkinoille on tullut jotakin uutta pirin näköistä ainetta ja että siihen kuolee nuorisoa.

Jussi Perälä, VTT

Jussi Perälän väitoskirja: Miksi lehmät pitää tappaa. Etnografinen tutkimus 2000-luvun alun huumemarkkinoista Helsingissä (pdf, 2, 61 Mt) Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Tutkimus 56. 2011

 

…monta vaaraa ompi eessä, varoittelee lastenlaulu vuosikymmenten takaa. Varoitus on aiheellinen nykypäivänäkin, sillä lehdissä uutisoidaan ellei lähes päivittäin, niin ainakin viikoittain erilaisista rattijuopumustapauksista. Milloin humalainen kuljettaja on puhaltanut huikeita promillelukemia, milloin äiti on autoillut huumaavien lääkkeiden ja alkoholin vaikutuksen alaisena lapset kyydissään, tai milloin nuori mies on kaahannut poliisia pakoon pyörätiellä tai väärällä kaistalla ilman ajokorttia ja amfetamiinin vaikutuksen alaisena.

Rattijuopumus on tunteita herättävä ilmiö; päihtyneitä kuljettajia paheksutaan, sillä he vaarantavat muiden tielläliikkujien terveyden välinpitämättömällä käytöksellään, tai reaktiona saattaa olla pelko omasta tai lasten turvallisuudesta liikenteessä. Tästä näkökulmasta katsottuna rattijuopumus onkin merkittävä liikenneturvallisuuden ongelma.

Nämä uutisoinnin kohteena olevat rattijuopumustapaukset ovat esimerkkejä poliisin tietoon tulleesta rattijuopumuksesta, joka oli myös väitöstutkimukseni aiheena erityisesti huumeiden ja ajokykyyn alentavasti vaikuttavien lääkkeiden eli huumerattijuopumuksen osalta. Huumerattijuopumuksen  trendien tarkastelu Suomessa vuosien 1977–2007 välillä osoitti, että väestöön suhteutettuna poliisin tietoon tulleiden huumerattijuopumustapausten ilmaantuvuus 18-kertaistui näiden reilun 30 vuoden aikana.

Tämä äkkiseltään korkealta kuulostava luku ei kuitenkaan kerro huumerattijuopumustapausten räjähdysmäisestä kasvusta, vaan ilmaantuvuuden kasvuun on pitkän ajanjakson aikana vaikuttanut useat tekijät. Yksi keskeisimmistä on poliisin aktiivisuus ja kulloinkin käytettävissä olevat resurssit, onhan kyse poliisin epäilemistä henkilöistä. Erityisesti vuonna 2003 voimaantullut nollatoleranssilaki huumeista liikenteessä näkyi poliisin kiinniottamien huumerattijuoppojen määrän lisääntymisenä. Myös päihteiden käytön yleistymisellä sekä autojen, ajokorttien ja liikenteen määrän lisääntymisellä on ollut vaikutuksensa tapausmäärien lisääntymiseen.

Yksi  liikenneturvallisuuteen vaikuttava tekijä on se, mitä päihteitä kuljettaja on käyttänyt. Puhuttaessa kaikista poliisin tietoon tulleista rattijuopumustapauksista, alkoholi on ylivoimaisesti yleisimmin käytetty päihde. Huumeiden ja lääkkeiden osalta vuosien 1977–2007 välisenä aikana lähes neljä viidestä epäillyistä huumerattijuopoista oli käyttänyt laillisiin reseptilääkkeisiin kuuluvia bentsodiatsepiineja, lähes puolet amfetamiineja, noin kolmasosa kannabista ja reilu kymmenesosa opioideja. Kuten näistä eri aineiden osuuksista voi todeta, päihteiden sekakäyttö oli yleistä kiinnijääneillä huumerattijuopoilla.

Alkoholin on melko kiistatta osoitettu heikentävän ajokykyä, mutta tulokset huumeiden ja lääkkeiden osalta ovat osittain ristiriitaisia. Yleisesti ottaen huumeiden ja tiettyjen lääkkeiden on todettu vaikuttavan ajokykyyn lähinnä joko väsyttämällä tai lisäämällä riskinottoa, mutta esimerkiksi amfetamiinien kaltaisilla piristeillä on matalilla annoksilla osoitettu olevan jopa ajokykyä parantavia vaikutuksia.

Bentsodiatsepiineillä tai opioideilla on todettu ajokykyä heikentäviä vaikutuksia erityisesti käytön alkuvaiheessa, mutta käytön jatkuessa ja toleranssin kasvaessa lääkkeen vaikutus suorituskykyyn tasoittuu. Kokeellisilla asetelmilla voidaan tutkia vain sitä, miten yhden aineen maltilliset annokset vaikuttavat ajokykyyn, sillä olisi vähintäänkin arveluttavaa tutkia kokeellisesti, miten esimerkiksi jokin laiton huume, alkoholi ja huumeeksi luokiteltava lääke vaikuttavat henkilön ajokykyyn yhtäaikaisesti käytettynä. Ongelma on kuitenkin todellinen, sillä lähes neljä viidestä poliisin kiinniottamasta huumerattijuoposta oli käyttänyt kahta tai useampaa ainetta samanaikaisesti.

Huumerattijuopumus on siis vakava liikenneturvallisuuden ongelma, jota useimmiten tarkastellaan nimenomaan siitä näkökulmasta, mitä vahinkoa huumerattijuopot aiheuttavat muille. Harvemmin asiaa katsotaan siltä kantilta, mitä haittavaikutuksia huumerattijuopumuksesta on henkilölle itselleen. Luonnollisesti loukkaantuminen tai menehtyminen liikenneonnettomuudessa uhkaa myös huumerattijuoppoja itseään. Mutta tämän lisäksi huumerattijuopot kohtaavat päihteiden (ongelma)käytön mukanaan tuomia haittoja.

Huumerattijuoppojen sosiaalista taustaa sekä kuolleisuutta koskevien osatutkimusteni tulokset osoittivat, että huumerattijuopumuksesta kiinnijääneet olivat suomalaiseen perusväestöön verrattuna sosiaalisesti heikommassa asemassa, ja että ennenaikaisen kuoleman riski oli muuhun väestöön verrattuna moninkertainen. Sosiaalisessa taustassa ja kuolleisuudessa oli eroja myös huumerattijuoppojen kesken, käytettyjen päihteiden perusteella.

Amfetamiineja käyttäneet kuljettajat olivat odotetusti heikommassa sosiaalisessa asemassa, mutta bentsodiatsepiinejä käyttäneiden huumerattijuoppojen osalta tulokset olivat osittain yllättäviäkin. Esimerkiksi, yli 45-vuotiailla bentsodiatsepiinien ja alkoholin vaikutuksen alaisena ajaminen oli yleisempää sosiaalisesti hyväosaisilla (korkeasti koulutetut ylemmät toimihenkilöt) kuin vastaavan ikäryhmän alemmassa sosioekonomisessa asemassa olevilla. Myös ennenaikaisen kuoleman riski oli korkeampi niillä rattijuopoilla, joilla ensimmäisellä kiinnijäämiskerralla oli löydös pelkästään bentsodiatsepiineista verrattuna ainoastaan amfetamiineja käyttäneisiin rattijuoppoihin.

Yhdeksi suurimmaksi huolenaiheeksi nousivatkin laillisten reseptilääkkeiden bentsodiatsepiinien käyttäjät. Bentsodiatsepiinien esiintyvyys huumerattijuopoilla oli korkein tutkitulla ajanjaksolla, ja niitä oli erittäin harvoin käytetty yksinään, sillä lähes 90 prosentissa bentsodiatsepiinejä sisältävistä tapauksista oli löydös myös jostain muusta päihteestä. Bentsodiatsepiinien kohdalla ongelmallista on kuitenkin se, että ne ovat laillisia reseptilääkkeitä ja siten on vaikea tietää, onko niiden kohdalla ollut kyse oikein- vai väärinkäytöstä. Oikein käytettynä bentsodiatsepiinit ovat hyvä ja käyttäjälleen usein erittäin tarpeellinen lääke, joten heidän ei pitäisi joutua kokemaan syyllisyyttä lääkkeen käytöstä.

Sekakäytön yleisyys poliisin kiinniottamilla rattijuopoilla viittaa kuitenkin vahvasti rattijuopumuksen taustalla olevaan, hoitoa vaativaan päihdeongelmaan, johon pitäisi puuttua. Poliisin puuttumiskynnys bentsodiatsepiinien kohdalla saattaa olla korkea, koska useimmiten käyttäjältä löytyy resepti käyttämäänsä lääkkeeseen ja siten käyttö on ainakin näennäisesti laillista. Eri asia sitten on se, noudattaako henkilö lääkkeen reseptinmukaista annostusta tai onko resepti ylipäätään saatu laillisin keinoin.

Äskeisestä bentsodiatsepiinien alleviivaamisesta huolimatta ei sovi unohtaa muiden, erityisesti laittomien päihteiden käyttäjiä. Vaikka esimerkiksi amfetamiinien vaikutuksen alaisena ajavien ennenaikainen kuolleisuus olikin bentsodiatsepiinejä käyttäneihin verrattuna alhaisempi, olivat he sosiaalisesti huomattavasti heikommassa asemassa. Lisäksi huumeisiin kiinteästi liittyvä rikollisuus tuo omat ongelmansa. Väitöskirjani luettuaan eräs tuttavani totesikin, että kuunnellessaan Lasten liikennelaulua pienen poikansa kanssa laulun sanat saavat nyt aivan uuden merkityksen: ”Muista aina liikenteessä monta vaaraa ompi E:ssä…”

Karoliina Karjalainen
Tutkija
THL

Karoliina Karjalainen:
Huumerattijuopumus Suomessa 1977-2007: Ilmaantuvuus, sosiaalinen tausta ja kuolleisuus.
Väitöskirja Tampereen yliopisto 2011

 

Suomalaisten nuorten tupakointi on ollut pitkään laskusuunnassa. Silti edelleen joka viides 14–18-vuotiaistamme tupakoi joka päivä. Vuonna 2008 jouduttiin karun totuuden eteen, kun Terveyden ja hyvinvoinnin laitos laajensi valtakunnallisen Kouluterveyskyselyn toisen asteen ammatilliseen koulutukseen. Tilastot paljastivat, että kyseisenä vuonna tulevista ammattiosaajistamme 41 prosenttia tupakoi päivittäin - siis lähes joka toinen. Lukiolaisilla vastaava prosenttiluku samana vuonna oli 12.

Kun asiaa on jälkikäteen tarkasteltu Nuorten terveystapatutkimuksen aineistolla, on asetelman havaittu pysyneen toisen asteen koulutuksessa samankaltaisena jo 1970-luvun lopulta lähtien. Tämä ei ole kuitenkaan syy lyödä hanskoja tiskiin. Pikemminkin nyt jos koskaan on aika tarttua toimeen – etenkin, kun ammatillisen koulutuksen suosio on voimakkaassa kasvussa.

Lakimuutoksista potkua savuttomuuteen

Tupakkalaki muodostaa selkärangan oppilaitosten tupakoimattomuuden edistämiselle. Laki uudistui tänä vuonna, ja suuri osa muutoksista tuli voimaan 1.10.2010. Laki luettelee nyt aiempaa tarkemmin tupakoinnin olevan kielletty perusopetusta, ammatillisista koulutusta ja lukio-opetusta antavien oppilaitosten koulualueella ja sisätiloissa, sekä oppilasasuntoloissa ja niiden ulkoalueilla.

Vaikka tupakointi oli kielletty myös ammatillisissa oppilaitoksissa jo aiemman lakitekstin mukaan, tarkennukselle oli paikkansa. Vuonna 2008 tehdyssä tutkimuksessa vain 11 prosenttia ammatillisista oppilaitoksista ilmoitti, että tupakointi on lain mukaisesti kielletty koulualueella, kun lukioissa vastaava luku oli 84 prosenttia.

Mielenkiintoisen näkökulman asiaan saa opiskelijoiden mielipiteistä. Vuoden 2010 Kouluterveyskyselyssä 73 prosenttia lukio-opiskelijoista ja 83 prosenttia ammattiin opiskelevista oli sitä mieltä, että tupakointi on sallittu tietyissä paikoissa koulualueella. Yläasteella vastaava osuus oli 10 prosenttia. Miten mielikuva säännöistä voi muuttua näin totaalisesti peruskoulusta toiselle asteelle siirryttäessä?

Oppilaitos savuttomaksi – miten?

Oppilaitosta voi kutsua savuttomaksi, kun se toteuttaa tupakkalaissa asetetut velvollisuudet sekä pyrkii lisäksi muin keinoin ehkäisemään tupakkatuotteiden käytön aloittamista ja tukemaan käytön lopettamista omien opiskelijoidensa ja henkilöstönsä keskuudessa. Koska savuttomuuden määritelmään kuuluvat kaikki tupakkatuotteet, savuttomuus on myös nuuskattomuutta.

On ollut hienoa huomata, miten innokkaasti monessa oppilaitoksessa on tartuttu paikoin hyvinkin haastavaan tilanteeseen, ja lähdetty kehittämään omia käytänteitä ja rakenteita paremmin tupakoimattomuutta tukeviksi jo vuosia sitten, tai nyt lakimuutoksen rohkaisemana.

Savuttomuuden toteuttaminen ei ole tiettynä ajankohtana päättyvä projekti, vaan jatkuva prosessi. Hyvät tulokset vaativat suunnittelua, selkeitä väli- ja päätavoitteita sekä säännöllistä arviointia. Savuttomaksi ei voi vain julistautua ja jäädä odottamaan, että asiat hoituvat itsestään.

Usein tarvitaan yksi tai useampi primus motor, alullepanija, joka tuo asian esiin välillä sitkeästikin johtoryhmälle ja muulle henkilöstölle. Savuton oppilaitos ei kuitenkaan toteudu yhden tai kahden henkilön varassa, vaan siihen tarvitaan koko yhteisöä. Moniammatillinen (savuttomuus)työryhmä auttaa työn koordinoinnissa ja ideoiden käytäntöön viemisessä Savuttomuutta suunniteltaessa kannattaa pohtia ainakin seuraavia kysymyksiä:

• Onko opiskelijoilla mahdollisuus viettää taukoja ja ryhmäytyä muuten kuin tupakoimalla?
• Tarjotaanko opiskelijoille ja henkilöstölle tukea tupakoinnin lopettamiseen?
• Tarjotaanko tietoa tupakan vaikutuksista terveyteen, työkykyyn ja työturvallisuuteen, pyritäänkö vaikuttamaan asenteisiin (jos, niin miten - yksisuuntaisesti tietoa jakamalla vai virittävää valistusta käyttäen)?
• Onko oppilaitoksen tupakoimattomuuden edistämisen käytänteistä ja säännöistä viestitty monipuolisesti eri kohderyhmille?
• Ovatko säännöt, ohjeet ja valvonta toimivia ja sitoutuvatko kaikki niihin?
• Mitä henkilöstön oma käyttäytyminen ja asennoituminen kertoo opiskelijoille suhteessa tupakointiin, mitä tutoreiden ja oppilaskuntatoimijoiden?
• Onko kuultu henkilöstön ja opiskelijoiden ideoita savuttomuuden toteuttamiseksi
• Tehdäänkö tarpeeksi yhteistyötä, onko se riittävän moniammatillista?

Tupakointi on nuorille ensisijaisesti sosiaalista toimintaa, johon liitetään monia positiivisia odotuksia ja merkityksiä: kaverien hankkiminen, olemassa olevien suhteiden vahvistaminen, hyvien hetkien juhlistaminen, tekemistä tylsiin hetkiin, stressilääke. Minttu Mäkelä havaitsi opinnäytetyössään, että tupakoinnin osuus ryhmäytymisessä ja välituntien ajanvietteenä johtaa osalla ammattiin opiskelevista siihen paradoksaaliseen tilanteeseen, että koulussa on pakko polttaa, vaikka vapaa-aikaan se ei kuulu. Mäkelän haastattelemista nuorista yhden sitaatti on pysäyttävä: ”Mie just mietin et jos ei ois kouluu ollenkaan niin noinkohan mie polttasin ollenkaan tupakkaa”.

Kriittinen kysymys on, mahdollistaako oppimisympäristö todellisuudessa tupakoimattomuuden vai tupakoinnin. On tärkeää kiinnittää huomiota taukotilojen virikkeellisyyteen sekä ryhmäytymisen keinoihin ja areenoihin. Opiskelijat itse ovat parhaita asiantuntijoita näiden kehittämiseen, kunhan siihen tarjotaan mahdollisuus ja resursseja.

Vahvin viesti kulkee nuorelta nuorelle arkisissa tilanteissa, ja siksi opiskelijoita ei saa jättää passiivisiksi toimenpiteiden vastaanottajiksi. Oppilaitoksen savuttomuutta ja siihen liittyviä käytänteitä on hyvä nostaa esiin myös tutor- ja oppilaskuntavalinnoissa ja -koulutuksissa. Tutorit ja oppilaskuntatoimijat viestivät esimerkkiasemassaan paitsi oppilaitoksen virallisista säännöistä ja käytänteistä, myös epävirallisesta suhtautumisesta muun muassa tupakointiin. Sääntöjen ja tukitoimien merkitys murenee, jos ensimmäinen tutorin neuvoma asia on tupakkapaikan sijainti.

Eroon välinpitämättömyydestä

Tutkija Anne Puuronen havaitsi laadullisessa tutkimuksessaan, että nuorten suhtautuminen tupakointiin ja tupakoimattomuuteen on erilaista ammatillisessa koulutuksessa ja lukiossa. Itse tupakoimattomat lukiolaisnuoret suhtautuivat tupakointiin kielteisesti, ja tupakoivat neutraalisti. Tupakoimattomuuteen sen sijaan suhtauduttiin myönteisesti (itse tupakoimattomat lukiolaiset) tai neutraalisti (itse tupakoivat lukiolaiset). Ammattiin opiskelevilla, sekä tupakoivilla että tupakoimattomilla, suhtautuminen oli neutraalia sekä tupakointiin että tupakoimattomuuteen

Se, että tupakoinnissa ei nähdä mitään negatiivista, eikä tupakoimattomuudessa mitään positiivista, voi osaltaan selittää tupakoinnin yleisyyttä nimenomaan ammattiin opiskelevien keskuudessa.  Mielikuvat ja uskomukset siitä, millaista tupakointi on ja millainen on tyypillinen nuori tupakoija tai tupakoimaton - haluanko samaistua siihen vai en - ohjaavat osaltaan nuorten arkisia valintoja ja käyttäytymistä tupakoinnin suhteen. Siksi nuorten tupakoimattomuuteen liittyvien positiivisten, helposti samaistuttavien mielikuvien löytäminen ja vahvistaminen on tärkeää.

Välinpitämättömyys ja neutraalius ovat oikeastaan avainsanoja koko tupakoimattomuuden edistämisen kannalta. Aikuisten suunnalta välinpitämättömyys ja nuoren tupakoinnin katsominen läpi sormien, tai tupakointi opiskelijoiden nähden on yhtä lailla kannanotto ja viesti nuorelle kuin tupakoinnin puheeksi ottaminen.

Vuoden 2010 Kouluterveyskyselyssä ammattiin opiskelevista 69 prosenttia, lukiolaisista 24 prosenttia ja yläkoululaisista 22 prosenttia ilmoitti nähneensä henkilöstön tupakoivan koulualueella joskus tai päivittäin. Ei tarvita kuin yksi koulualueella tai sen välittömässä läheisyydessä tupakoiva henkilöstön jäsen, ja viesti on seuraava: tupakointi on täällä hyväksyttyä.

Tupakoinnin puheeksiottoa ja tupakoinnin rajoittamista työ- ja opiskeluaikana moititaan välillä yksityisyyden piiriin tunkeiluksi tai vapauden rajoittamiseksi. Kun työskennellään alaikäisten lasten ja nuorten kanssa ja ohjataan heitä työkykyisiksi ja työturvallisuuden hallitseviksi ammattiosaajiksi, kukaan aikuinen ei kuitenkaan voi olettaa voivansa käyttäytyä työajalla samalla tavalla kuin vapaa-ajallaan. Puheeksiotto on ensisijaisesti välittämistä ja vastuunkantoa. On hyvä muistaa, että puheeksioton ja puuttumisen syynä ei ole henkilö, tupakoija, vaan käyttäytyminen, tupakointi.

Ihastusta ja vihastusta

Kun lähdetään uudistamaan totuttuja käytäntöjä, on aina odotettavissa muutosvastarintaa, vaikka perusteet muutoksille olisivat kuinka hyviä ja tärkeitä tahansa. Varsinaista loanheittoa voi tulla vieläpä ulkopuolisilta tahoilta, kuten naapureilta. Kun tupakointi siirtyy oppilaitoksen alueelta sen ulkopuolelle tuoden roskaamisen ja räkimisen mukanaan, luonnollinen reaktio on ärsyyntyminen. Ilmiölle on oma monista muista yhteyksistä tuttu termi: not in my backyard (NIMBY).

Avain ongelmien ennaltaehkäisyyn ja toisaalta korjaamiseen on monipuolinen ja laaja-alainen tiedotus, ja myös eriävien mielipiteiden kartoittaminen ja kuuleminen. On hyvä viestiä ajoissa myös ulkopuolisille sidosryhmille mitä ollaan muuttamassa ja miksi. Kun esimerkiksi naapurustossa tiedetään, että seuraavina kuukausina voi olla odotettavissa lisääntynyttä roskaamista oppilaitoksen tupakkapaikkojen lakkauttamisen takia, asiaan on helpompi suhtautua ja yhteistyö roskaamisongelman ratkaisemiseksi voi alkaa luontevammin.

Savuttomuuteen siirtyneistä oppilaitoksista on kuulunut jo paljon viestejä arkisista positiivisista muutoksista. Tupakoinnin yleisyys on lähtenyt laskusuuntaan tai ei ole enää jatkanut yleistymistä. Valtaosa opiskelijoista ei ole enää ollut kyselyissä sitä mieltä, että oman koulun pihalla saa tupakoida. Koulutuksen järjestäjän imago on parantunut, ja työnantajat arvostavat opiskelijoidensa työkykyyn ja työturvallisuuteen panostavaa tulevaisuuden ammattilaisten kouluttajaa.

Hajuhaitat ovat vähentyneet ja ilmastoinnin ei tarvitse olla niin tehokasta, kun tupakansavua ei enää kulkeudu sisätiloihin. Oppilaitoksen yleisilme on parantunut, kun on panostettu tilojen viihtyisyyteen ja sisään päästäkseen ei enää tarvitse väistellä monivärisiä räkälammikoita. Oppitunneista on saatu tehokkaampia ja työt etenevät sujuvammin, kun ei tarvitse jatkuvasti odottaa tupakalla kävijöitä. Työharjoittelupaikat eivät ole enää saaneet asiakkailta valituksia tupakansavulle haisevista opiskelijoista. Ehkä amiskaan ei savua enää pitkään.

Hanna Ollila
Asiantuntija-tutkija, VTM
Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL)

Lisätietoja:

Mustonen N & Ollila H (toim.): Tupakatta työelämään. Savuttomuusopas ammatilliseen koulutukseen. Opas 7/2009. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (pdf)

Kouluterveyskysely

Tupakka-osio THL:n sivustolla

Tupakoinnin lopettaminen -tietopaketti THL:n sivuilla

Tupakkalaki

Valvira (Sosiaali ja terveysalan lupa- ja valvontavirasto)

Puuronen A: Tupakoiva nuori ja nuorten tupakkaterveyden edistämisen haasteet. IV Valtakunnalliset  Tupakka ja Terveys -päivät.
Helsinki, Kalastajatorppa 2.12.2010. Työpaperi.
Mäkelä M: Ammattiin opiskelevien näkemyksiä omasta terveyskäyttäytymisestään. Terve amis! -julkaisutilaisuus.
Helsinki, Messukeskus 15.1.2010. Työpaperi.

 

Ehkäisevää päihdetyötä kehitetään jatkuvasti

Sisällöllistä kehittämistä ehkäisevän työn aloilla tehdään jatkuvasti. Aikaisemmassa blogissa Kalervo Kiianmaa avaa uutta terminologiaa puhuttaessa alkoholin suurkulutuksesta. Samalla tavoin tiedämme jatkuvasti lisää ehkäisevän mielenterveyden, ehkäisevän päihdetyön, syrjäytymisen ehkäisyn, nuorisorikollisuuden ja nuorisoväkivallan ehkäisystä. Jotta ehkäisevällä työllä syntyisi tulosta, uuden tiedon tulisi levitä arjen käytännöiksi.

Ehkäisevän päihdetyön laatukriteerit ovat olleet merkittävin sisällöllinen innovaatio ehkäisevään päihdetyöhön koko 2000 -luvun aikana. Stakesin (nykyinen Terveyden ja hyvinvoinnin laitos) julkaisema Laatutähteä tavoittelemassa (Stakes 2006) julkaisu kuvasi päihdetyön vaikeimmin kuvattavan osa-alueen, ehkäisevän päihdetyön. Tämän tiedon levittämistyö on ehkäisevän päihdetyön kannalta hyvin tärkeää. Pian on saatavissa jälleen uutta tietoa laatukriteereistä.

Viimeisen 8 vuoden aikana Preventiimi – nuorisoalan ehkäisevän päihdetyön osaamiskeskus (Humak) on tehnyt sisällöllistä kehitystyötä kuvatakseen nuorisoerityisen ehkäisevän päihdetyön suhteessa päihdetyön kokonaisuuteen. Preventiimiverkosto on lukuisissa tapaamisissa, koulutuksissa ja kehittämispäivillä työstänyt kuvausta nuorisoalan suhteesta päihdetyöhön niin järjestö kuin kuntakentänkin näkökulmasta. Tämä johtanut vuoden 2010 alussa Mitä on nuorisoalan ehkäisevä päihdetyö? Laadukkaan päihdekasvatuksen tukimateriaali julkaisuun.

Terminologiasuon päivitys

Ehkäisevän päihdetyön laatukriteerit kuvaavat päihdetyötä kokonaisuudeksi, jossa ehkäisevä päihdetyö kuvataan yleisen ehkäisyn ja riskiehkäisyn termein. Yleinen ehkäisy sisältää myös raittiustyöstä tutun ennaltaehkäisyn, joka on yleisesti käytetty terveyden edistämisen termi. Nuorisoalan ehkäisevä päihdetyö on uudessa kokonaisuudessa nimetty sosiaaliseksi vahvistamiseksi, joka päihdetyön jatkumossa sijoittuu varhaisvaiheeseen ennen yleistä ehkäisyä. Sosiaalinen vahvistaminen on kuitenkin myös paljon muuta kuin ehkäisevää päihdetyötä.

Tässä vaiheessa määrittelytyötä on laajasti tutkittu nuorisokasvatuksen, sosiaalipsykologian, kasvatustieteiden ja pedagogiikan lähestymiskulmista. Samalla on pyritty antamaan yhteinen termi varhaisvaiheen työlle, jota tehdään nuorten ryhmien toimintaympäristöissä. Nuorisolan ehkäisevän päihdetyön sisällöistä on tunnetuin päihdekasvatus. Tietoisesti on valittu päihdevalistuksen sijalle päihdekasvatus-termi. Näin ollen päihdeaiheeseen liittyvät arvot, osaaminen ja asenteet voivat olla tarkastelussa pedagogisesta näkökulmasta ja niitä voidaan tarkastella yhtenä taitona muiden joukossa.

Päihdekasvatus ei ole tunteisiin vetoavaa nostetta, joka kantaa vain seuraavaan tupakkataukoon asti. Päihdekasvatus, tiedon jakamisen lisäksi, opettaa vastuullista suhtautumista päihdeasioihin ja ymmärtämään niihin liittyviä riskejä riittävän monipuolisesti.

Yksilöt ja ryhmät eri tarkastelussa

Ehkäisevää päihdetyötä tulee tarkastella erikseen yksilöiden ja ryhmien näkökulmasta. Tällöin on nähtävissä oma sisääntulokulmansa esimerkiksi terveyden edistämiselle, sosiaalityölle ja nuorisotyölle. Hämmennys eri ammattiryhmien välisen kommunikaation vaikeudesta on herättänyt laajaa keskustelua. Muun muassa nuorisolain uudistuksesta haetaan ratkaisua tiedonjakoa ja verkostoitumista koskeviin kysymyksiin.

Aiheesta on kirjoitettu laajana sosiaali- ja nuorisotyön rajapintoja koskevana haasteena. Näyttäisi siltä että kyse on enemmänkin ammattiprofessioiden tunnustamisesta, kuin asiakasta koskettavasta mittavasta ongelmasta.

Ehkäisevä päihdetyö on vain ammattilaistermi

Ehkäisevä päihdetyö terminä on koettu vaikeasti avattavaksi yleisessä keskustelussa. Se onkin tarkoitettu yleisnimikkeeksi ammattilaisjargoniin, jota ei ole tarkoitettu kuvaamaan yksittäisen henkilön suhdetta päihteisiin. Ehkäisevä päihdetyö -termiä ei tulisi ottaa käyttöön työmuotona, ilman määrittelyä selkeistä toimista ja tavoitteista. Asiakkaan näkökulmasta ehkäisevä työ, syrjäytymisen ehkäisy, yhteisöllisyys tai osallisuus ovat suhteellisen merkityksettömiä termejä ilman kytköstä omaan arkeen ja elinpiiriin. Pahimmassa tapauksessa ne arvottavat negatiivisesti ihmisten elinpiiriä.

Ehkäisevässä päihdetyössä on sokeat pisteensä

Erityisesti kouluista on tullut erilaisten päihdekasvattajien toimintakenttä. Vuosittain eri luokka-asteita yhä valistamalla valistetaan. Ehkäisevä päihdetyö raahaakin perässään yhä 80-lukulaisia teesejä. Kehittämistyö on aloitettu loputtomalla määrällä menetelmäkokeiluja, joiden tulokset ovat hautuneet projektien päätyttyä rahoittajien arkistoihin. Pyörää on keksitty uudelleen samalla kun sisällölliset innovaatiot ovat jääneet ilman niille kuuluvaa arvoa.

Sisällöllisesti menetelmien (päihdekasvatuksen) keinovalikoimasta puuttuu yhä vuorovaikutteisuutta ja osallisuutta, jossa nuoret ovat aidosti kutsuttu mukaan jakamaan kokemuksiaan päihteiden vaikutuksista yhteiskunnassa. Nuorten roolia tiedontuottajina ei huomioida vaan osallisuus muuttuu osallistamiseksi.

Perinteisen päihdevalistuksen menetelmälliset puutteet ovat laajoja, tästä huolimatta valistuksellisuus elää vahvasti suomalaisessa päihdekeskustelussa. Aiheesta on ilmestynyt julkaisu keväällä 2010 nimellä Yhteisöllisiä näkökulmia nuorten ehkäisevään päihdetyöhön. Tässä esille nostetaan uusia nuorten näköisiä lähestymiskulmia ehkäisevään päihdetyöhön.

Ehkäisevän päihdetyön kivijalka kaipaa vahvistusta

Ehkäisevä päihdetyön on tärkeää myös silloin kun päihteiden käyttö on laskussa. Päihteiden käyttöä tulee tarkastella kulutuksen lisäksi myös kulttuurin, lainsäädännön ja yhteiskunnan ilmapiirin muutosten näkökulmasta. Päihde-ehkäisyn tiellä on tultu menetelmällisen kehittämisen loppusuoralle ja pääpainoa tulisi siirtää tutkimuksen ja pedagogiikan aloille.

Useat tahot ovat tuottaneet julkaisuja, joissa on koottu hankkeissa syntynyttä tietoa yhteen. Materiaalia on kerätty erilaisiin portaaleihin verkkosivuille. Nyt sisällön kehittämisen tulokset kaipaavat puolueettomia julkaisufoorumeita, jotka keskittyvät ehkäisevään päihdetyöhön. Kaikille avoimien ja maksuttomien seminaarien aika on ohitse. On otettava painopisteeksi tietoperustan päivittäminen 2010-luvulle.

Tarvitaan profiloitua tiedonjakoa sisältökysymyksistä. Uusi tieto on pedagogiikan avulla saatava työelämän ongelmaratkaisutaidoiksi ja -tiedoiksi.

Sanna Pylkkänen
yhteisöpedagogi AMK, sosionomi YAMK
Preventiimi - nuorisoalan ehkäisevän päihdetyön osaamiskeskus
Humanistinen ammattikorkeakoulu 

Julkaisuja 

Jokinen Heikki (toim.) 2006. Laatutähteä tavoittelemassa. Ehkäisevän päihdetyön laatukriteerit. (pdf)

 Pylkkänen Sanna, Viitanen Reijo ja Vuohelainen Elsi (toim.) 2010. Mitä on nuorisoalan ehkäisevä päihdetyö. Laadukkaan päihdekasvatuksen tukimateriaali. (pdf) Humanistinen ammattikorkeakoulu Sarja C. Oppimateriaaleja.

Kylmäkoski Merja, Pylkkanen Sanna ja Viitanen Reijo (toim.) 2010. Yhteisöllisiä näkökulmia nuorten ehkäisevään päihdetyöhön.
Oppimateriaaleja 21, 2010. Humanistinen ammattikorkeakoulu. Julkaisun tilaukset

 Tuore dokumentti Reindeerspotting - Pako Joulumaasta on herättänyt julkisuudessa paljon keskustelua. Kuvaus rovaniemeläisten narkomaanien elämästä on tulkittu Elokuvatarkastamossa huumemyönteiseksi ja myöhemmin Valtion elokuvalautakunnassa liian ahdistavaksi.

Näillä perusteluilla leffan päälle on lyöty K18-merkintä. Nyt asiaan ottaa kantaa Korkein hallinto-oikeus, joka lausuu viimeisen sanan ikärajasta. Huolimatta siitä, mitä tuomioistuin lopulta päättää, voidaan jo tehdyistä lausunnoista vetää yksi johtopäätös: valvovat viranomaiset ovat huumepelon pauloissa.

Elokuva Reindeerspoting on autenttinen kuvaus opioidiriippuvaisten nuorten elämästä. Yksi porukan jäsenistä on kuvannut kaveriaan Jania reilun vuoden ajan. Aineisto päätyi vuosia myöhemmin elokuvayhtiöön, joka auttoi kuvaajaa työstämään materiaalista elokuvan.

Lopputulos on aiheeseen perehtymättömälle rujoa katseltavaa, mutta tutkijan silmin poikkeuksellisen hyvä kuvaus huumeongelmaisten elämästä. Päihde- tai sosiaalityön ammattilaisen silmin elokuva on jopa vaisu. Erään sosiaalityön ammattilaisen mukaan "elokuvassa on mukana kaikki tärkeät peruselementit, mutta tietty sekoilevuus ja irrallisuus jäävät vielä puuttumaan."

Itseäni elokuva kiinnostaa neljästä syystä. Ensinnäkin huumekysymyksiä paljon pohtineena on Reindeerspotting ammatillisesti ohittamaton. Toiseksi minulle tarjoutui mahdollisuus nähdä leffa ennakkoon ja samassa yhteydessä sain tietää Elokuvatarkastamon hämmentävät perustelut K18 -merkinnälle.

Lupauduin Pekka Hakkaraisen (Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen Päihteet ja riippuvuus -osaston johtaja) kanssa kirjoittamaan lausunnon, jossa esitetään vaihtoehtoinen tulkinta elokuvan "huumemyönteisyydestä".

Kolmas syy oli närkästyminen myöhemmin tulleeseen Valtion elokuvalautakunnan lausuntoon, jossa ilman sen kummempia referenssejä tai perusteluja määritettiin elokuvan liian ahdistavaksi.

Lausunto, joka oli suunnattu Korkeimmalle hallinto-oikeudelle, oli niin absurdi, ristiriitainen ja asiantuntematon, että hämmästelen minkään viranomaistahon kehtaavan kirjoittaa moista narkofobista potaskaa. Kirjoitin pääsiäisenä Korkeimmalle hallinto-oikeudelle vastineen Valtion elokuvalautakunnan höpinöille.

Viimeinen ja tärkein syy omaan kiinnostukseeni nousi siitä, että tiesin elokuvan herättävän keskustelua. Näin ollen se tarjosi erinomaisen mahdollisuuden virittää yhteiskunnallista keskustelua huumekysymyksen ympärillä.

Asetelma oli kuin suoraan virittävän valistuksen teoriasta: "Välittömien asenne- ja käyttäytymismuutosten aikaansaamisen sijasta valistuksen tavoitteeksi tulisi asettaa kulttuurisen muutoksen edistäminen syöttämällä julkiseen keskusteluun uusia aloitteita, aineksia ja puheenaiheita. Yksilöiden asenteet ja käyttäytyminen voivat muuttua laajasti vasta yleisemmän kulttuurisen muutoksen, sen luoman "paineen" seurauksena."

Päihdetyön tartuntapintoja

Totutusti lukuisia fiktiivisiä kuvaohjelmia on aika ajoin kritisoitu liian huumemyönteisinä (esim. Weeds, Trainspotting, Fear and Loathing in Las Vegas). Niiden on sanottu antavan huumeista kuvan osana tiettyjä alakulttuureja - luovan nuorille imaginaarisia käyttäytymismalleja.

Huumeiden ympärille syntyy myyttisiä merkityksiä - sekä hyvässä että pahassa - jotka vahvistavat niiden ala- ja vastakulttuurista paikkaa. Miten tähän kehykseen kutoutuu elokuva, joka kuvaa autenttisesti huumeongelmaisten elämää, elämää josta lehdet kirjoittavat päivittäin marginaalin ongelmina, huono-osaisuuden kasautumisena, nuorten ahdistuksena ja mielenterveysongelmina ja aina vain kasvavana päihdeongelmana?

Matti Virtanen muotoili 1980-luvun alussa erään nyky-valistuksenkin keskeisen ajatuksen: "tavoitteena ei ole saada vastaanottajaa käyttämään minun aivojani, vaan omia aivojaan." Ehkäisevän päihdetyön laatukriteereissä painotetaan vastaanottajan tietojen, kykyjen ja lähtökohtien huomioimista.

Eräänä johtavana ajatuksena on, että tietoihin ja asenteisiin vaikutetaan parhaiten kaksisuuntaisella ja tasavertaisella viestinnällä, jossa vastaanottajaa keskusteluosapuolena kunnioitetaan.

Juuri tähän tiivistyy elokuvan Reindeerspotting valistuksellinen ulottuvuus.

Mediayhteiskunnan nuoret eivät hevin osta valmiiksi pureskeltuja valistussanomia, sillä niiden sisältö ei vastaa heidän arkikokemustaan ja tietojaan huumeista.

Sen sijaan autenttinen kuvaus huumeongelmaisten elämästä, sen ankeudesta ja seurauksista pakottaa nuoren itse, omilla aivoillaan, pohtimaan käytön synkkää puolta ja seurauksia. Todellisuus ei tarjoa imaginaarisia malleja omiin tarkoituksiin muokattavaksi, vaan näyttää huumeongelman myyteistä riisutun koruttomuuden.

Joitakin se takuulla ahdistaa, mutta liha käsitteiden "yhteiskunnan marginaali" tai "ongelmien kasaantuminen" ympärillä avaa silmiä ja lyö päin näköä, ei suinkaan kutsu mukaansa.

Olisi kapeaa nähdä elokuva Reindeerspotting ainoastaan nuorille suunnattuun huumevalistukseen sopivana elokuvana.

Se toimii myös laajemman yhteiskunnallisen keskustelun virittäjänä, joka voi vaikuttaa positiivisesti suhtautumisena huumeongelmaisiin ja edistää sitä kautta myös humaanimman huumepolitiikan toteuttamista. Huumeteeman rinnalla kulkee myös muita isoja yhteiskunnallisia ulottuvuuksia.

Polarisaatio ja marginalisaatio näyttävät elokuvassa todellisen luonteensa. Keskuudessamme todella elää oikeita ihmisiä, joiden elämä on pahasti kallellaan, mutta ilman yhteiskunnan apua heidän on vaikeaa, ellei mahdotonta, kavuta jaloilleen.

Elokuva Reindeerspotting - Pako Joulumaasta onkin peittelemättömyydessään 2000-luvun suomalaisen yhteiskuntapolitiikan seurausten mikrokosmos. 

Mikko Salasuo
Dosentti, valtiotiet. tri.
Nuorisotutkimusverkosto

Maailmankuulut sivilisaatiohistoriaa tutkineet yhteiskuntatieteilijät Norbert Elias ja Philippe Aries kirjoittivat 1970- ja 1980-lukujen taitteessa, että nykykulttuuri kieltää kuoleman. Heidän mukaansa sekä yhteisölliselle että yksilölliselle elämälle vaarallisesta kuolemasta oli tullut piiloinen, sosiaalisen elämän taakse kätkettävä asia.

Ennen kuoltiin kotona perheen ja muun lähiyhteisön keskellä, nykyään kuolevat on eristetty sairaaloihin, pois arkisen elämän sosiaalisista yhteyksistä. Eliaksen mukaan elävät ovat kääntäneet kuolemalle selkänsä ja vetäytyneet poispäin kuolevista. Suruaika, suruvaatetus ja muut kuoleman merkit on siivottu pois näkyviltä.

Toisaalta.

Viime vuosikymmenten kehityskulku näyttää aivan päinvastaiselta, ainakin mitä tulee kuoleman julkiseen näytteillepanoon tiedotusvälineissä. Sodat, terrori-iskut, joukkoampumiset, yksittäiset murhatapaukset, luonnon katastrofit jne. hallitsevat lööppejä ja vyöryvät iltauutisten kautta olohuoneisiin. Inhimilliset tragediat kiinnostavat yleisöä.

Myös huumekuolemat saavat runsaasti palstatilaa julkisuudessa. Miksi näin? Huumeet herättävät yleisössä mielenkiintoa, ja kuolema on erottamaton osa julkista huumediskurssia. Kysymys on myös yhteiskunnallisesta viestistä. Tutkija Matti Piispa on arvioinut, että huumekuolemien dramaattisella uutisoinnilla luodaan huolen ja pelon ilmapiiriä huumeiden ympärille. Jos kokeilet, olet vaarassa! Jos käytät, liikut vaarallisilla vesillä!

Mutta, mistä me tarkemmin ottaen oikein puhumme, kun puhumme huumekuolemista?

Salasuon Mikon, Vuoren Erkin ja Piispan Mikon kanssa tutkimme kaikki Suomessa vuonna 2007 tapahtuneet huumeisiin liittyvät kuolemantapaukset. Poikkitieteellinen, sekä oikeuslääketieteen että yhteiskuntatieteen asiantuntemusta sisältävä tiimimme käytti runsaasti aikaa tapausten yksityiskohtaiseen analysointiin ja luokitteluun.

Kun kaikista ruumiinavauksissa huumelöydöksiä sisältäneistä tapauksista (N=234) vähennetään henkirikokset (N=6), itsemurhat (N=45), sairaudet (N=20) ja tapaturmat (N=21), jäljelle jää 142 tapaturmaista yliannoskuolemaa.

Jos näistä vähennetään sellaiset tapaukset, joissa alkoholilla oli merkitystä (N=59), niin luokkaan, jota kutsumme "Huumaperäisiksi kuolemiksi" jää 83 tapausta. Kun tätä ryhmää pengotaan tarkemmin, niin kuva värittyy entisestään: melkein kaikissa tapauksissa erilaisilla lääkeaineilla oli oleellinen vaikutus kuolemaan. Selkeimmät pääosin laittomien huumausaineiden aiheuttamat tapaukset olivat 17 amfetamiinikuolemaa.

Yhteiskuntatieteilijälle tapausanalyysi oli opintomatka farmakologian salaperäiseen maailmaan.  Internetin tuella opimme esimerkiksi, että oksikodonia sisältävä OxyContin -niminen voimakas kipulääke tunnetaan Yhdysvaltain Appalakkien alueen pikkukaupunkien katukielessä nimellä "hillybilly heroin". Lääkkeen toinen kutsumanimi "killer" viittaa suoraan sen arvaamattomiin sivuvaikutuksiin.

Suomessa se tappoi kuusi henkilöä vuonna 2007. Tavallisin lääkelöydös olivat kuitenkin rahoittavina lääkkeinä kaupatut bentsodiatsepiinit. Niitä esiintyi 133 tapauksessa kaikista 142 tapaturmaisesta yliannoskuolemasta. Monissa tapauksissa uhrien elimistöstä löytyi lukuisa joukko erilaisia psyykeen vaikuttavia aineita. Esimerkkinä mainittakoon seuraavat neljän vainajan post mortem-löydökset:

1. Buprenorfiini, diatsepaami, tematsepaami, oksatsepaami, etanoli.
2. Etanoli, tramadoli, amitriptyliini, sitalopraami, oksatsepaami, desmetyylidiatsepaami, diatsepaami, amfetamiini, THC.
3. Kodeiini, buprenorfiini, ibuprofeiini, oksatsepaami, mirtatsapiini, desmetyylidiatsepaami, diatsepaami, tematsepaami, morfiini, THC.
4. Amfetamiini, MDMA, THC.

Mitä opimme?

Mielikuvissa huume on hyvä vihollinen, mutta todellisuus on paljon mutkikkaampi. Kaikkein vaarallisimpia ovat cocktailit! Alkoholin, lääkkeiden ja huumeiden sekakäyttöön tulisi kiinnittää erityishuomiota niin ehkäisevässä päihdetyössä kuin muussa huumekuolemien torjunnassakin.

Suomessa Image-lehti on numeroissaan 6-7 ja 8/2009 ansiokkaasti kiinnittänyt huomiota lääkkeiden huumekäyttöön, mutta laajempaa keskustelua aiheesta ei ole viime vuosina käyty. Tekemämme tutkimuksen perusteella olisi kyllä syytä käydä.

Tulokset herättävät pohtimaan, ovatko lääkemääräyskäytännöt ajan tasalla ja määrätäänkö huumekäyttöön soveltuvia lääkkeitä liian helposti ja ilman riittävään valvontaa. Alkoholin vahva mukana olo kuolemantapauksissa saa myös kysymään, voitaisiinko alkoholipoliittisilla ohjauskeinoilla vaikuttaa sekakäytön koostumukseen.

Pekka Hakkarainen
osastojohtaja
Päihteet ja riippuvuus -osasto
THL