”Mä oon ihan riippuvainen iPodista”, sanoo ystäväni ohimennen - todennäköisesti ajattelematta, että hänen sanansa yhdistävät kiinnostavasti riippuvuuskäsitteen digitaaliseen kulttuuriin. Jokapäiväisessä puheessa voimme sanoa olevamme riippuvaisia monenlaisista toiminnoista: purkan jauhamisesta, laten juomisesta tai Facebookissa käymisestä.

Miksi olemme ruvenneet käyttämään tätä käsitettä niin paljon? Miksi ajatus siitä, että käyttäytymisemme voi muuttua pakonomaiseksi toistumiseksi, on meille niin tärkeä?

Riippuvuusilmiön lisääntyvälle painottamiselle on useita selityksiä. Me elämme jatkuvassa dialogissa ympäristön kanssa elämän valintoja tehdessämme, ja pohdimme jatkuvasti itseämme, toimiamme ja niiden seurauksia. Aikaisemmin ihmisen käyttäytyminen ja ymmärrys itsestä juurtui esim. ammatti-identiteettiin tai kotiseutuun; ihminen eli elämänsä hänelle tarjotussa elinpiirissä ja häntä kohdeltiin hänen lähtökohtiensa edellyttämällä tavalla.

Nykyään jokainen luo identiteettinsä asettamalla toistuvasti itselleen ydinkysymykset: ”Kuka minä olen?” ja ”Miten aion elää elämäni?”. ”Kuulunko niihin, jotka käyvät spinning-tunneilla? ” tai ”Laitanko latteeni rasvatonta maitoa?” kuuluvat nämä ydinkysymykset kaikkein latteimmissa arkipäivän ilmaisuissa. Kuva itsestämme muovautuu kaiken sen mukaan, mitä teemme ja saamme aikaan - mitä kulutamme. Kulutusyhteiskunnan ´laajojen valinnanmahdollisuuksien käytössä ja suuntautumisessa hedonistiseen tyydyttämiseen piilee jatkuva uhka.
 
Mitä tapahtuu kun alamme vastata turhan usein ’kyllä’ kysymykseen, kävisinkö tarkistamassa sähköpostit tai ottaisinko vielä yhden lasin viiniä? On mahdollista, että käyttäytyminen menee liialliseksi ja kehittyy pakonomaiseksi, hallitsemattomaksi tai jopa vahingolliseksi. Vaikka se ei olisi kovinkaan todennäköistä, myytti riippuvuudesta on tärkeä nykyihmiselle.

Määrittelemme siis itsemme arkipäivän toimien ja minän tarpeidentyydytyksen kautta ja tähän kuuluu päivittäin käyttämämme viihde- informaatio- ja kommunikaatioteknologia. Kuvamme siitä, keitä olemme, muovautuu käsityksestämme ajasta, tilasta ja omasta ruumiistamme. Tällä alueella on tapahtunut aikamoisia muutoksia kulttuurin digitalisoitumisen myötä.

Riippuvuuskäsitteen käytön yleistymisen kannalta erityisen kiinnostava on aikakäsitys. Tunnettu yhdysvaltalainen psykologi Philip Zimbardo on nostanut esiin sen, miten aikakäsitys on muuttunut digitaalisessa kulttuurissa. Hän selittää muun muassa yhdysvaltalaispoikien runsaat koulukeskeytykset sillä, että tuhannet tietokonepelien parissa vietetyt tunnit kytkevät uudelleen aikakäsityksen aivoissa. Koulunkäynti edellyttää tulevaisuuteen suuntautunutta aikakäsitystä kun taas tietokonepelit painottavat kykyä toimia hetkessä. Lapset tuntevat itsensä levottomiksi perinteisessä koululuokassa, jossa vain kuunnellaan passiivisina: He haluavat tehdä asioita, jotka edistävät heidän hyvinvointiaan tai stimuloivat heitä juuri sillä hetkellä.

Kaikkien riippuvuuksien voidaan sanoa muodostuvan väärästä tavasta asettaa asioita tärkeysjärjestykseen: Ihminen suosii tämän hetken tarpeiden tyydytystä suhteessa seurauksiin ja tulevaisuuteen. Narkomaani, alkoholisti ja peluri asettavat etusijalle hetken jolloin he saavat tuntea tyydytystä (pilveä, nousuhumalaa, voitolla oloa) tulevan terveydentilan tai sosiaalisten seurausten kustannuksella.

Voiko olla niin, että me tavarakylläisissä länsimaissa olemme alkaneet priorisoida asioita samankaltaisella tavalla. Ja että tästä seuraa epätasapaino suhteessa tulevaisuuteen suuntautuneisiin instituutioihin?

Nuorten keskuudessa tehtävässä ennaltaehkäisevässä ja tiedotustyössä on erityisen merkille pantava epätasapaino sanoman ja kohderyhmän välillä. Tiedotuskampanjat kertovat esimerkiksi, mitä kielteisiä seurauksia on tupakoinnista, liian vähäisestä liikunnasta, alkoholin tai huumeiden käytöstä. Hetkestä kiinni pitävät ihmiset kyllä ymmärtävät sanoman sisällön, eli mitä sanotaan käytösten seurauksista, mutta he eivät pysty kytkemään tätä tietoa niin, että
muuttaisivat käyttäytymistään. Nykyhetken tunne asetetaan tärkeysjärjestyksessä järjen käytön ja
tulevaisuuden edelle.

Narkomaanin aikakäsitystä on kuvattu kykenemättömyydeksi muodostaa erillisistä tapahtumista yhtenäistä tapahtumaketjua. Se tosiasia, että arkielämämme koostuu entistä enemmän toistuvista erillisistä tapahtumista, tekee ehkä vähemmän kaukaa haetuksi puheen iPod-, purkka-, tai Facebook-riippuvuudesta? Tarvitsemme riippuvuuskäsitettä, koska koemme tyhjän toistamisen todelliseksi uhaksi.

Matilda Hellman
Kirjoittaja toimii tutkijana Nordens välfärdscenterissä Helsingissä. Hän tutkii käsityksiä ja kuvitelmia alkoholin ja huumeiden käytöstä sekä erilaisia riippuvuuksiin liittyviä kysymyksiä. Hellman väitteli Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa 10. tammikuuta aiheesta ”Construing and Defining the Out of Control: Addiction in the media 1968-2008.”