Runsaan alkoholinkäytön luonnehtiminen muuttunut toistuvasti

Alkoholin suurkulutuksen käsitteistöä on uudistettu. Käyttöön on otettu uusi kattava yleistermi - ongelmakäyttö. Se jakaantuu edelleen käytön määrän ja ilmenevien haittojen perusteella riskikäytöksi, haitalliseksi käytöksi ja riippuvuudeksi.

Runsaan alkoholin käytön luonnehtiminen on muuttunut toistuvasti. 1980-luvulle asti saatettiin puhua henkilökohtaisesta ongelmasta. Tämän jälkeen, lähinnä terveydenhuollon puolelta, alkoholin käytön aiheuttamia haittoja alettiin korostaa

 Runsasta alkoholin käyttöä kutsuttiin väärinkäytöksi ja siihen oli aiheellista puuttua haittojen ja riippuvuuden kehittymisen hillitsemiseksi. Tämän takia myös lyhytneuvonta (mini-interventio) pyrittiin saamaan käyttöön. Väärinkäyttösanaa pidettiin kuitenkin asenteellisena ja se vaihtui suurkulutukseksi.

Alkoholin suurkulutuksen rajat omaksuttiin, jotta etenkin terveydenhuollossa olisi helpompi erottaa alkoholin kohtuukäyttö ja suurkulutus. Rajojen käyttö soveltui hyvin potilasneuvontaan ja lääkärin vastaanottotyön tukemiseen, kun arvioitiin alkoholin osuutta potilaan sairauden aiheuttajana tai myötävaikuttavana tekijänä.

Viime vuosina epätäsmälliseksi moititun suurkulutuskäsitteen rinnalla on alettu käyttää riskikulutustermiä, jonka on katsottu paremmin kuvaavan alkoholin käyttöä suhteessa sen haitallisuuteen. Sekä suurkulutuksen että riskikulutuksen ongelma on kuitenkin ollut, että niiden ainoa kriteeri on käytön määrä. Kumpikaan ei kerro mitään haittojen esiintymisestä.

Ne eivät näin ollen tee eroa varhaisvaiheen suur- tai riskikulutuksen, haittoihin johtaneen käytön tai alkoholiriippuvuuden välillä. Uusin käsitteistö pyrkii korvaamaan tämän puutteen ja tuomaan selkeämmin esiin kulutuksen tason ja sen aiheuttamat haitat. Uusien määritelmien toivotaan näin helpottavan terveydenhuollon henkilöstön työskentelyä alkoholiongelmaisten kanssa.

Ongelmakäyttö on nyt otettu yhteisnimikkeeksi riskikäytölle, haitalliselle käytölle ja riippuvuudelle. Vain riskikäytön kohdalla juodun alkoholin määrällä on merkitystä.

Haitallisen käytön ja alkoholiriippuvuuden kohdalla taas haitat ovat ratkaisevia. Henkilön katsotaan olevan alkoholin ongelmakäyttäjä, jos tämä mieshenkilön ollessa kyseessä juo jatkuvasti vähintään 25 ja naishenkilön tapauksessa 16 annosta viikossa (yksi annos on n. 1 viinilasillinen tai 0,33 l-keskiolutpullollinen) tai jos humalajuominen, joka on miehillä kerralla ainakin 7 ja naisilla 5 annosta, on toistuvaa.

Kulutustason, joka ylittää nämä rajat, tiedetään epidemiologisten kuolemansyy- ja sairastuvuustilastojen perusteella lisäävän sairastavuutta ja kuolleisuutta. Kun ongelmakäyttö on todettu, voidaan täsmentää, onko kysymyksessä riskikäyttö, haitallinen käyttö vai riippuvuus.

Riskikäytöllä tarkoitetaan alkoholin käyttäjiä, joiden juominen ylittää ongelmakäytön rajat ja joilla on näin ollen vaara saada alkoholin aiheuttamia haittoja. Riskikäyttäjällä ei ole kuitenkaan todettavissa varsinaisia haittoja tai alkoholiriippuvuutta. Siksi riskikäyttäjä pystyy myös hallitsemaan ja tarvittaessa vähentämään juomistaan. Riskikäyttötermi sopii näin ollen hyvin niihin vielä oireettomiin, alkoholia runsaasti käyttäviin, jotka ovat lyhytneuvonnan varsinainen kohderyhmä.

Mitä enemmän henkilö juo, sitä todennäköisempää on, että riskit toteutuvat ja alkoholi aiheuttaa haittoja. Haitalliselle käytölle ei ole alkoholimäärään perustuvia rajoja. Haitallisesta käytöstä on kyse, kun siitä on aiheutunut tunnistettavia psyykkisiä tai fyysisiä haittoja. Vakavat terveydelliset haitat kehittyvät kuitenkin useimmiten vain riippuvuudesta kärsiville. Haitallisessa käytössä riippuvuutta ei ole vielä kuitenkaan kehittynyt, mutta yksilön alkoholin käyttö altistaa sille.

Kun alkoholiriippuvuuden diagnostiset kriteerit täyttyvät, henkilön ongelmakäytön luokka on riippuvuus. Riippuvuudelle on tunnusomaista pakonomainen tarve käyttää alkoholia ja kykenemättömyys hallita omaa alkoholin käyttöään ja pidättäytyä siitä haittojen ilmenemisestä huolimatta. Alkoholin saaminen on keskeinen alkoholiriippuvaisen elämää ohjaava tekijä. Riippuvuus vahingoittaa yksilön kaikkinaista hyvinvointia.

Terveyttä ja hyvinvointia vaarantavan alkoholin käytön luokittelu ja uusi nimikkeistö

Ongelmakäyttö

1. Riskikäyttö

• Ongelmakäytön kriteerit ylittyvät
• Ei haittoja
• Ei riippuvuutta

2.  Haitallinen käyttö

• Tunnistettavia fyysisiä tai psyykkisiä haittoja
• Ei riippuvuutta

 3. Riippuvuus

• Riippuvuuden diagnostiset kriteerit täyttyvät
• Pakonomainen alkoholin käyttö
• Juomisen jatkuminen haitoista huolimatta             

Kalervo Kiianmaa
tutkimusprofessori
Päihteet ja riippuvuus -osasto
Terveyden ja hyvinvoinnin laitos

Vanhemmat yleensä pohtivat ja muuttavatkin alkoholinkäyttöään lasten odotusaikana ja silloin, kun lapset ovat aivan pieniä. Mutta kun lapset varttuvat eivätkä enää ole täysin riippuvaisia vanhemmistaan, tarve ja halu pohdintaan vähenee.

Vanhemmat ajattelevat, että kohtuullinen alkoholinkäyttö - saunaoluet, viiniä viikonloppuaterialla, iloinen illanvietto ystävien kanssa - on lasten kannalta ongelmatonta. Useimmiten näin onkin, mutta vanhempien ja muiden aikuisten ongelmattomaksi kokema alkoholinkäyttö voi tuntua lapsista myös oudolta ja pelottavalta.

Tutkimus ja valistus haitoista, joita lapsille aiheutuu vanhempien alkoholinkäytöstä, on viime vuosina lisääntynyt. Alkoholikeskusteluun on tullut "viattomien sivullisten" ja lastensuojelun näkökulma. Se on vanha raittiusliikkeen teema, mutta nyt ilman raittiusaatetta. Näkökulma herättää herkästi huomiota ja vastakaikua ja voi tiukentaa alkoholinkäyttöä ja alkoholipolitiikkaa koskevia asenteita.    

Viime vuonna käynnistynyt Viisas vanhemmuus - millaisen mallin annat lapselle -valistusohjelma asettuu tähän yhteyteen. Se yrittää saada vanhemmat ja muutkin aikuiset pohtimaan, miltä heidän alkoholinkäyttönsä näyttää ja tuntuu lasten näkökulmasta, ja muodostamaan tässä(kin) suhteessa harkitun ja haitattoman suhteen alkoholiin. Monivuotiseksi suunnitellun ohjelman päätoteuttaja on Alko. Sen lisäksi mukana ovat toistaiseksi olleet A-klinikkasäätiö, Mannerheimin Lastensuojeluliitto ja THL.

Parhaiten ohjelma on huomattu televisiossa ja radiossa esitetyistä tarinoista, joissa äiti ja tytär tanssivat tai isä ja poika leikkivät, kunnes vanhemman ryypiskely pilaa tilanteen ja pahoittaa lapsen mielen. Tarinoiden näkeminen ja kuuleminen on antanut vanhemmille ja lapsille tilaisuuden ottaa puheeksi alkoholinkäyttö perheessä. Ohjelman verkkosivuilla Lasten seurassa on ollut parhaimmillaan 22 500 kävijää kuukaudessa.

Edellä mainitsemani "aatteettomuus" näkyy hyvin verkkosivuilla. Niillä ei aseteta alkoholinkäytön tai raittiuden normeja, ei oteta kantaa siihen, millainen suhde vanhemmilla tulisi olla alkoholiin. Sen sijaan niillä haastetaan vanhempia ja perheitä pohtimaan, keskustelemaan ja löytämään omat vastauksensa. Sytykkeiksi esitetään kysymyksiä, tarjotaan tutkimustietoa ja annetaan mahdollisuus kommentointiin. Valistuksen vaikutuksia koskevan tiedon valossa tämä on järkevä ratkaisu.

Lastenseurassa-sivujen kävijöiden lähettämissä puheenvuoroissa on korostettu joko kohtuukäyttöä tai raittiutta lasten seurassa ja kerrottu tarinoita alkoholiongelmaisista vanhemmista ja puolisoista.

Näyttää siis siltä, että verkkosivut ovat parhaiten puhutelleet alkoholinkäyttöä aiemminkin pohtineita, vastuullisia vanhempia. Heille verkkosivut ovat olleet peili, jonka avulla he entisestään ovat skarpanneet omia ratkaisujaan ja asenteitaan. Näinhän valistus tutkimusten mukaan yleensäkin toimii: pikemmin vahvistaa vallitsevia hyviä käytäntöjä kuin muuttaa huonoja.

Tällaista hienosäätöä jatkettaessa olisi tärkeää muistaa se, että lasten kokemukset ja tulkinnat vanhempien alkoholinkäytöstä riippuvat siitä, millaiset suhteet ja henki perheessä vallitsevat.

Jos perhe-elämä on turvallista ja läheistä, vanhempien kosteat illanvietot tuskin järkyttävät lasta. Turvallisuuden ja läheisyyden säröillessä vanhemman yksittäinenkin humalakäyttökerta sen sijaan voi aiheuttaa lapsessa ahdistusta. Alkoholivalistuksessa olisi siis otettava huomioon myös laajemmat kokonaisuudet.

Matti Piispa
Erikoistutkija
THL 

Nuoret ovat eri maata. Ainakin alkoholinkäytössään. Vuonna 2008 ja 2009 suomalaisten alkoholinkulutus väheni hieman. Osaselitykseksi on tarjottu alkoholiverojen korottaminen asteittain (1.1.2008, 1.1.2009, 1.10.2009). Joulukuussa 2009 tiedotusvälineet kertoivat, että samaan aikaan nuorten juominen oli kääntynyt nousuun. Ennen sitä nuorten alkoholin käyttö oli ollut laskussa peräti 10 vuotta.

Mennään ajassa taaksepäin: Kun alkoholiveroja laskettiin reippaasti vuonna 2004, kulutus nousi odotetusti aikuisväestössä. Nuorten keskuudessa näin ei käynyt. Ei vaikka hintojen laskemisen kuviteltiin vaikuttavan nimenomaan vähävaraisten, esimerkiksi nuorten, ostokäyttäytymiseen.

Kun Suomi liittyi EU:hun vuonna 1995 ja taloudellinen lama oli ohitettu, suomalaisten alkoholinkulutus lähti nousuun (jota verojen alentaminen 2004 sitten kiihdytti). Samanaikaisesti, 1990-luvun loppupuolella, alkoi raittiiden nuorten osuus lisääntyä ja humalaan juovien osuus vähentyä.

Päälle päätteeksi: Kun 1990-luvun taloudellinen lama myötävaikutti Suomen viimeisten 100 vuoden ainoaan (!) selkeään alkoholinkulutuksen laskuun, nuorten juomiseen tämä lama ei purrut. Pikemminkin päinvastoin, laman aikana aina 1990-luvun loppuvuosille asti nuorten, eritoten tyttöjen, juominen lisääntyi.

Viimeiset 20 vuotta nuorten alkoholin käyttö on kulkenut omaa ennustamatonta rataansa. Väestötasolla suomalaisten suhde pulloon on pitkälti voitu selittää hintojen ja ostovoiman muutoksilla. Siis väestötasolla, muttei nuorten osalta.

Mikä sitten selittää nuorten alkoholin käytön heilahtelut? Sitä ei näytä tietävän kukaan. Kun nuorten juominen lisääntyy, kuvittelemme tietävämme, mitä on meneillä. Nuorethan ovat nuoria ja humalahan heitä kiinnostaa. Vaikeampaa meidän on mieltää, mitä tapahtuu nuorten päissä ja kanssakäymisessä kun heidän juomisensa vähenee vuodesta toiseen, ja vieläpä tilanteessa, jossa muut väestöryhmät käyttäytyvät päinvastoin.

Kouluterveyskysely, Nuorten terveystapaustutkimus (NTTT) ja Eurooppalainen koululaiskysely (ESPAD) kartoittavat kyllä nuorten juomatapoja kiitettävän yksityiskohtaisesti, mutteivät kerro paljoa trendien taustalla olevista vaikuttimista.

Mistä mahtaa johtua nuorten hyvin merkittävä raitistuminen viimeisten 10 vuoden aikana? Esimerkiksi raittiita 14-vuotiaita poikia oli 36 prosenttia v. 1999, mutta peräti 65 prosenttia v. 2007; tyttöjen vastaavat luvut olivat 30 ja 55 prosenttia.

Onko kyse yhteiskunnan moraali-ilmaston muutoksista, uusista vapaa-ajan harrastuksista joihin alkoholi selvästi ei kuulu, vai alkoholin ja humalan jonkinlaisesta menetetystä maineesta nuorten keskuudessa? Vai mistä?

Jos pohtisimme näitä asioita aktiivisesti, oppisimme puhumaan nuorten juomisesta ja ymmärtämään sitä paremmin myös silloin, kun kasvava osa nuorista kääntää selkänsä alkoholille.

Siihen meillä on nyt ollut aikaa kymmenisen vuotta. Silti etenkin toimittajat, mutta kaiketi myös monet tutkijat eivät ole kyselleet nuorten raitistumisen syiden perään vaan jatkaneet juomisen ongelmallisten piirteiden raportointiaan. Hukkasimmeko ainutlaatuisen mahdollisuuden?

Medioiden perisynti on tarkastella vain yhtä havaintopistettä kerralla, jolloin kahden tai useamman vuoden trendi jää täysin pimentoon. Yhdestä havainnosta saa helposti aikaan täysin harhaanjohtavan otsikon. Miten usein tapahtuukaan, että otsikoidaan tyyliin "Viidesosa 16-vuotiaista humalassa kerran kuussa", mutta jätetään kertomatta, että luvut ovat olleet laskusuunnassa jo useita vuosia?

Oma tuntumani on, että päättäjät ja osa alan asiantuntijoistakin ovat vasta hiljattain alkaneet tiedostaa 1990-luvun lopussa käynnistynyttä nuorten merkittävää raitistumistrendiä. Ja juuri silloin - joulukuussa 2009 - mediassa väitetään, että trendi onkin päättynyt!

Siis: väitetään. Kun NTTT:n tuloksia lukee tarkemmin, käy ilmi, että uutisointi oli pahasti johdattelevaa. Trendikatkoksesta puhuminen on aivan ennenaikaista. Pikemmin on kyse juomisen vähenemisen tasaantumisesta.

Nuo urautuneet tutkijat

Merkittävästä tutkimuspanoksesta huolimatta tiedämme ihmeteltävän vähän siitä, mitä oikein on tapahtunut kun kasvava osa nuorista on sylkenyt lasiin. Trenditiedot, jakaumat ja korrelaatiot antavat kyllä arvokasta tietoa, mutta edes isojen muutosten syitä ne eivät yleensä kykene hahmottamaan.

Koska nuoret ovat eri maata, heidän "poikkeavasta käyttäytymisestään" pitää kysyä suoraan heiltä itseltään. Mitä he oikeasti tekevät kun he vähentävät juomistaan? Korvaavatko he alkoholikeskeisiä harrastuksia alkoholia hyljeksivillä harrastuksilla?

Mitä nämä harrastukset ja ajanvietteet ovat? Korvaavatko he alkoholijuomia muilla juomilla? Onko kyse virvoitusjuomista, energiajuomista, kahvisekoituksilla ja vesistä? Liittyykö tähän samalla muutoksia nuorten sosiaalisen yhdessäolon dynamiikassa? Ja onko niin, että alkoholi on tietyissä porukoissa yksinkertaisesti "out"?

Tätä olisi pitänyt ymmärtää kysyä raitistumiskehityksen varhaisemmassa vaiheessa. Ehkä vielä ei ole myöhäistä?

Christoffer Tigerstedt
yksikön päällikkö
Alkoholi ja huumeet -yksikkö
THL

Tutustuin peräkkäisinä viikkoina huumetilanteeseen ensin Amsterdamissa, Alankomaissa ja sitten Murmanskissa, Venäjällä. Ennen matkoja epäilin, että huumeiden käyttäjällä olisi Amsterdamissa vähän paremmat oltavat kuin Suomessa ja paljon paljon paljon paremmat kuin Murmanskissa. Oletukseni osoittautui oikeansuuntaiseksi, mutta yllätyksiäkin riitti.

Ensinnä hyvät uutiset, Murmanskin tilanne ei ollut niin synkkä kuin ennen matkaa pelkäsin. Päihdepalveluita löytyy ja eri toimijat tekevät yhteistyötä. Haittojen vähentämisen ajatus tunnuttiin sisäistetyn. Alueella toimii kaksi huumeiden käyttäjien terveysneuvontapistettä, ilmeisesti ainoat koko Venäjällä. Ne oli perustettu Suomen kokemuksia hyödyntäen.

Murmanskin matkaohjelmassa, kuten paikallisissa terveysneuvontapisteissäkin, korostuivat lääketiede ja tartuntataudit. Murmanskissa ohjelmaani ei kuulunut yhtään esitystä asunnottomuudesta.  Amsterdamissa aihetta sivuttiin aina huumeiden käyttäjistä puhuttaessa. Toivon tietenkin, ettei ikiroudan Murmanskissa olisi asunnottomuutta, mutta todennäköisempää on, että tutustuimme esittelykelpoisimpiin aiheisiin.

Ja sitten ne huonot uutiset. Kaikesta jo tehdystä työtä huolimatta sekä huume- että tartuntatautitilanne näytti varsin huolestuttavalta. Murmaskin alueella on selvästi käynnissä uusi huumeaalto ja heroiinia on runsaasti markkinoilla. 350 000 asukkaan Murmanskissa viranomaisten rekisteröimiä narkomaaneja on nyt  1650.

Käsitykseni mukaan virallisen "leiman" saa opiaattikatkaisuhoidon tai toistuvien poliisiasioiden jälkeen, mutta älkää vain vedotko minun jos saattekin tällaisen mm. työelämään vaikuttavan rekisteröinnin jo kerta-kannabiksesta! Ainoa kattava arvio huumeiden käytöstä oli, että Murmanskissa ja Kuolan alueella ongelmakäyttöä on todennäköisesti enemmän kuin muualla Venäjällä. Päihdehoidon asiakkaista 17 %:a hoidatti huumeongelmaa.

Mutta mutta, se HIV/AIDS. Ruiskuhuumeiden käyttäjistä Murmaskin aluella lähes puolella on tartunta, epidemia siis jyllää täysillä riippumatta ruiskujen ja neulojen vaihdosta. Kaikista HIV/AIDS tartunnoista neljäsosa leviää seksiteitse ja kolme neljäsosaa huumeiden käyttövälineiden kautta.

Lokakuun alkuun mennessä Murmanskin kaupungissa oltiin todettu 344 uutta HIV-tapausta tänä vuonna, kun koko Suomessa uusia HIV-tapauksia oli marraskuun alkuun todettu 136 - siis 38-kertaisesti Suomeen nähden. Meillä lisäksi HIV-tapaukset ovat usein tuontitavaraa, lähes puolet tartunnoista saadaan ulkomailta (kröhm ja !!!) ja "kotimaisia" huumevälitteisiä tartuntoja on vain muutama. Jippii, suomalainen terveysneuvontatyö!

Amsterdamin reissu opetti, että kyllä Suomessakin riittää vielä tehtävää - erityisesti asenneilmastossa. Amsterdamissa eri alojen ekspertit ja kenttätyön tekijät puhuivat huumeiden käyttäjistä erittäin tasa-arvoisesti ja erilaisin palveluihin satsattiin tuntuvasti. Sen voin vielä juuri ja juuri kuvitella, että joku helsinkiläinen kaupunginvaltuutettu voisi puhua samalla ymmärryksellä ja inhimillisyydellä kuin paikallinen vasemmistovihreä poliitikko, mutta vastaavaa resurssien yltäkylläisyydestä en ole osannut haaveillakaan.

Palveluihin oli selvästi satsattu. Lähiössä vierailimme pelkästään huumeiden käyttäjille tarkoitetussa palvelukeskuksessa, jossa sai samasta paikkaa korvaushoidon, sekä perusterveydenhuollon, sosiaalityön ja työvoimatoimiston palvelut. Kun asiakkaita ei ollut, työntekijät lähtivät viereiseen kauppakeskukseen ja yömajaan kyselemään kuulumisia. Toisaalla kerrottiin matalista matalimmasta työpaja toiminnasta, jossa ei edellytetty päihteettömyyttä: "Kyllä kokaiinipöllyssä voi pyykkiä pestä", ohjaajat vakuuttivat.

Paristakymmenestä amsterdamilaisesta alustajasta kukaan ei viitannut resurssien puutteeseen.  Epäilemättä rahaa ja henkilökuntaa onkin enemmän kuin Suomessa. Lisäksi ainahan vierailijoille halutaan antaa mahdollisimman positiivinen kuva.

Mutta kyllä kokemus sai minut miettimään koko suomalaisen yhteiskunnan ainaista resurssivalitusta ihan uudesta näkökulmasta. Piiloudummeko me resurssivalituksen taakse? Jätetäänkö haastavia töitä tekemättä rahaan tai henkilökuntaan vedoten? Vai olemmeko kykenemättömiä olemaan tyytyväisiä tekemäämme työhön, kun tulokset aina liudennetaan lisäämällä "näillä resursseilla"?

Opintomatkoista käteen jäi herkullisia aiheita kahvipöytäkeskusteluille, mutta myös mielenkiintoista perspektiiviä suomalaiseen huumetilanteeseen. Hollantilaisia emme ole, venäläisten ongelmia emme halua, vai miten sen nyt muotoilisi...

Martta Forsell
erikoissuunnittelija
Terveyden ja hyvinvoinnin laitos

Sosiaali- ja terveysalan koulutusta, jonka ajattelen tässä käsittävän niin lääkärin ja muiden terveysalan koulutuksen kuin sosiaalityön koulutuksenkin, tulee monestakin syystä tarkastella kriittisesti. Jonkin aikaa päihdetyön koulutuksen kehittämisen parissa työskenneltyäni olen saanut todeta, että tyytymättömyys koulutusohjelmien sisältöön on levinnyt viime vuosina. Opiskelijat, opettajat, sosiaali- ja terveysalan ammattilaiset, tutkijat ja virkamiehet, jopa asiakkaat, valittavat ja hämmästelevät.

Mitä on tapahtunut? Olen ollut n. 30 vuotta sosiaali- ja terveysalalla eri tehtävissä ja kouluttautunut itse vuosien varrella alan eri koulutustasoilla, mutta koskaan en ole kuullut näin paljon tyytymättömyyden ilmaisuja, erityisesti terveysalan, koulutusta kohtaan.

Olen viime vuosina ihmetellyt, mitä meillä Suomessa on mahtanut tapahtua koulutuksen parissa; kaiken aikaahan puhutaan koulutuksen kehittämisestä.

Jos pitäydyn päihdetyön ja sen kanssa läheisen mielenterveystyön opetuksessa niin voin sanoa, että vaatimattomat kokemukseni myös kansainvälisissä yhteyksissä ovat osoittaneet, että trendi on sama muuallakin. Skotlannissa yritin viime keväänä haastatella sairaanhoidon ja hoitotyön lehtoria päihdetyön opetuksesta sairaanhoitajille. Skotlannissahan väestön päihdeongelmat muistuttavat omiamme. Sain todella yrittää kovasti saadakseni selville mitä skotlantilainen sairaanhoitaja oppii päihdetyöstä peruskoulutuksessaan.

Päädyin siihen, ettei paljon enempää kuin suomalainenkaan, jos sitäkään. Sitten Ruotsin sosiaalivirasto julkaisi kesäkuussa lehdistötiedotteen (Socialstyrelsen 25.06.2009), jossa kerrottiin, että psykiatrian alan koulutus on Ruotsissa puutteellista niin lääkäri-, kuin sairaanhoitajakoulutuksessakin. Sosiaalihallituksen johtaja toteaa tiedotteessa: "On mahdotonta hyväksyä tilannetta, jossa hoitoalan koulutuksissa ei anneta mielenterveysalalle sitä tilaa mikä sille potilaiden ja hoidon tarpeiden kannalta katsottuna kuuluu. …Hallituksen tulee harkita selkeämpää hoitoalan koulutuksen ohjausta…" 

Mikä on syynä siihen, että kansanterveyden kannalta merkittävimmät (!) ehkäisevän työn kohteet, vaivat ja sairaudet jäävät varjoon sosiaali- ja terveyspalvelujen ammattilaisten peruskoulutuksessa? Käytännön työntekijät eivät tiedä, ymmärrä, osaa ehkäistä, tunnistaa ja hoitaa päihteidenkäytön ja mielenterveyden lieviä haittoja, puhumattakaan kriiseistä ja vakavista tilanteista.

Se, että siellä ja täällä, eri yliopistoissa ja korkeakouluissa tai opistoissa, kiinnitetään enemmän huomiota näihin aiheisiin kuin muualla maassa, ei paranna tilannetta valtakunnallisesti. Koulutuksen tulee olla kattavaa ja tasalaatuista. Ei riitä, että opiskelijaryhmästä 5-10% kiinnostuu päihdetyöstä ja mielenterveystyöstä laatiessaan näistä aiheista opinnäytteitään.

Jokaisen oppijan on ymmärrettävä riittävän syvällisesti, että kukaan sosiaali- ja terveysalan ammattilaiseksi ryhtyvä ei voi katsoa päihteidenkäytön tai mielenterveyden kysymysten kuuluvan jollekin toiselle. ihmiset, jotka kärsivät ilmiöistä kuten masennus, ahdistus, unihäiriöt, yksilön tai perheen päihteidenkäytön ongelmat ja haitat, korostuneet syyllisyyden ja kelpaamattomuuden tunteet, häpeää aiheuttavat elämäntilanteet, stressi ja monet psykosomaattiset vaivat, jäävät vaille ammattilaisen mielenkiintoa ja välittämistä sekä ammatillista palvelua.

Listaa voisi venyttää loputtomiin. Lista kuvaa kaikenikäisten nykyihmisten vaivoja. Ja lisäksi se kuvaa ilmiöitä, joiden pahenemisen ehkäisy muodostaa merkittävän kansanterveydellisen ja taloudellisen mahdollisuuden. Lista kuvaa myös nykyaikaisen sosiaali- ja terveysalan ammattilaisen keskeisiä osaamisalueita ja kiinnostuksen sekä ammatillisten velvollisuuksien kohteita. Nämä ovat aiheita, joissa jokaisen sosiaali- ja terveysalan ammattilaisen tulee osata kohdata ihminen hoidollisesti ja toimia välittömästi, adekvaatisti ja tehokkaasti.

Kuka on Suomessa vastuussa koulutuksen sisällöstä? Tahot, joilla on tekemistä koulutuksen sisältöjen kanssa ovat mm. opetusministeriö, sosiaali- ja terveysministeriö, Opetushallitus, Kuntaliitto, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, Valvira, lääninhallitukset, kuntien sosiaali- ja terveystoimi. Liike-elämällä on myös merkittävä rooli palvelujen yksityistämisen levittyä kaikkialle julkisten palvelujärjestelmien lomaan ja rinnalle, koulutuskin alkaa enenevässä määrin olla yksityisten laitosten toteuttamaa.

Väestön vaikutusmahdollisuuksien peräänkuuluttaminen olisi nyt paikallaan. Kuitenkin omaan kokemukseeni nojaten tiedän, että virallisten valitusten laatiminen on työlästä, se vaatii verenkiertoon runsaasti adrenaliinia ja valittamisen tulokset saattavat lisätä ahdistusta entisestään. Ja kukapa maallikko tietäisikään, mitä ammattilaisille opetetaan…

Kun muutama koulutuksen sisältöä ääneen ihmettelevä avaa suunsa, on vastaus useammin kuin kerran: "Kyllä, tuo olisi todella tärkeää, mutta…" ja sitten seuraa luettelo resursseista: opettajien lähituntien vähenemisestä entisestään, opettajien käytännön harjoittelun ohjauksen resurssien puutteesta, opintopistemäärien rajallisuudesta, tutkimus- ja kehittämisaiheisen opetuksen välttämättömyydestä, opettajien ja tiedonalojen reviirikiistoista, opiskelijoiden kiinnostuksen puutteesta ja toiveista, harjoittelupaikkojen vähyydestä, muiden tärkeämpien tai yhtä tärkeiden aiheiden suuresta määrästä, johtajien suorittamista priorisoinneista, oppilaitosten profiilinmäärittelyistä, valtion rahoituksen pelisäännöistä, korkeakoulujen autonomiasta, työelämän täydennyskoulutusvelvoitteesta, työelämän resurssien vähyydestä, jne.

On kestämätöntä, että maassa, joka elää taloudellisesti niin hyvissä oloissa kuin Suomessa eletään, jossa väestö kärsii merkittävästi eriasteisista mielenterveyden ja päihteidenkäytön ongelmista, ei kyetä luomaan palvelujärjestelmää, joka kaikissa tapauksissa kykenee antamaan sitä tukea ja apua, jota potilas ja asiakas kulloinkin tarvitsee. On myös kestämätöntä, jos vuonna 2009 koulutetaan sosiaali- ja terveysalan ammattilaisia, jotka eivät tiedä, ymmärrä tai halua tehdä sellaista työtä, joka väestön tarpeiden kannalta on välttämätöntä.

Miten olisivat asiat parhaassa mahdollisessa maailmassa? Valtionhallinto määrittelee tieteellisen faktatiedon perusteella sosiaali- ja terveysalan prioriteetit. Suurimmat kansanterveyttä ja väestön hyvinvointia uhkaavat tekijät nostetaan esille ja suoritetaan linjanvetoja suoraan alan koulutuksen sisältöjen suunnitteluun. Valtionhallinto ohjaa ja seuraa kulloistenkin kriteerien toteutumista maanlaajuisesti.

Ammatteihin valmistuvat joutuvat osoittamaan osaamisensa valtakunnallisella tutkinnolla ja se sisältää kaikki keskeiset osaamisalueet. Sosiaali- ja terveysalalla saavat työskennellä vain todistettavasti yhteisesti sovittujen kriteerien mukaan koulutetut työntekijät. Palvelujärjestelmälle asetetaan velvoitteet toteuttaa ja osoittaa toteuttavansa lain ja asetusten mukaista palvelua.

Palvelujärjestelmän johtajat velvoitetaan laatimaan suunnitelmat, irrottamaan resurssit kyseisille alueille. Potilailta ja asiakkailta selvitetään heidän saamansa palvelun laatua valtakunnallisesti, kattavasti ja säännöllisesti. Koulutusorganisaatiot muodostavat valtiollisessa ohjauksessa yhteisiä malliopetussisältöjä keskeisiin kansanterveyden uhkiin liittyviin aiheisiin ja paneutuvat säännölliseen oppimisen julkiseen itsearviointiin.

Näin palvelujärjestelmän johtajat edellyttäisivät johtamiltaan järjestelmällistä ehkäisevän ja korjaavan mielenterveys- ja päihdetyön toteuttamista, henkilöstö suorittaisi tehtäviä, joita väestön terveydentila edellyttää, kouluttajat olisivat ajan tasalla väestön tarpeiden kannalta, koulutusorganisaatiot huolehtisivat sisältöjen ja oppimisen laadusta, oppijat pitäisivät tärkeänä toteuttaa valtakunnallisiin päätöksiin perustuvaa palvelutyötä ja väestö tietäisi saavansa apua ja tukea palveluista, joista se maksaa veronsa ja lisäksi potilas ja asiakasmaksunsa. 

Marjaliisa Havio
erikoissuunnittelija
THL

Tutkittu kuntoutusmenetelmä

Yhteisöhoidosta on vuodesta 1969 alkaen tehty tuhansia tieteellisiä tutkimuksia joko yksittäisistä hoito-ohjelmista tai useiden hoitojen vertailuista. Yli 10000 henkilöä on myös tutkimuksin seurattu 1 – 12 kuukautta hoidon päättymisen jälkeen. Kiistattomasti on yhteenvetona yhteisöhoidon tutkimuksista 40 vuoden ajalta voitu todeta yhteisöhoidon kuntouttavat ja käyttäytymistä muuttavat vaikutukset.

Muun muassa suuressa 1990-luvun amerikkalaisessa DATOS-tutkimuksessa, jossa selvitettiin laajasti päihdehoidon tuloksellisuutta, kävi ilmi, että yhteisöhoidolla oli saatu aikaan lukuisia positiivisia muutoksia. Esimerkkinä tutkimus, jossa seurattiin 676 asiakkaan kohdalla tapahtuneita muutoksia ennen pitkäaikaista yhteisöhoitoa ja 12 kuukautta hoidon päättymisen jälkeen. Raskas alkoholin käyttö oli vähentynyt 40 %:sta 19 %:iin, rikollisuuden vastaavat vähenemisluvut olivat 41 %-16 %, itsemurha-ajatusten 24 %-13 %, viikoittaisen kokaiinin käytön 66 %-22 % sekä viikoittaisen heroiinin käytön 17 %-6 %. Työllistyminen lisääntyi 77 %:sta 88 %:iin.  Tulokset ovat tilastollisesti merkitseviä (p<.01).

Laadukas päihdehoito on tutkitusti taloudellisesti erittäin kannattavaa. Hyvän ja kalliinkin hoidon taloudellinen panostus tulee yhteiskunnalle moninkertaisesti takaisin. Laajojen tieteellisten tutkimusten mukaan riippuvuuden hoitoon käytetyt rahat tuottavat yhteiskunnalle 4-7 kertaisen voiton pelkästään rikollisuuden, varastelun ja oikeudenkäyntikulujen vähenemisenä.

Kun tähän lisätään terveydenhoitokustannuksista muodostuva säästö, suhde on 12:1. Mitä pitempi hoito sitä paremmat tulokset. Useissa tutkimuksissa on todettu, että vakavasti päihdeongelmaisen käyttäytymisessä voidaan nähdä vaikutuksia vasta noin kolmen kuukauden hoidon jälkeen.

Kun päihdehoito yleensä ja yhteisöhoito tutkitusti tuottaa edellä mainitulla tavalla tuloksia, niin erityisesti lamaksi jo muuttuneen taloudellisen taantuman keskellä on mitä suurinta yhteiskunnan rahojen turhaa tuhlausta jättämättä päihdeongelmaiset henkilöt hoitamatta antamatta heille maksusitoumuksia.

Yhteisöhoito leviää maailmalla

Yhteisöhoito ja sen eri sovellutukset ovat levinneet kaikkialle maailmaan ja uusia yksiköitä perustetaan jatkuvasti. Siitä on tullut maailmanlaajuinen ilmiö, joka vahvistuu kaiken aikaa. Terapeuttisten yhteisöjen maailmankongressissa Perussa kerrottiin viime helmikuussa, että pelkästään Etelä-Amerikkaan on muutaman vuoden kuluessa perustettu yli 4000 yhteisöhoidollista päihdeyhteisöä.
 

Tunnetun amerikkalaisen professorin George De Leonin mukaan yhteisöhoito on ainoa päihdekuntoutus, joka selkeästi menetelmänä tähtää lopulliseen toipumiseen ja persoonallisuuden muutokseen. Kaikki muut päihdehoidot keskittyvät ongelmien, oireiden ja haittojen hoitamiseen.

Yhteisöhoito poikkeaa sekä ajattelultaan, käsitteistöltään että käytännöiltään totutuista perinteisistä hoito- ja kuntoutusmenetelmistä. Kuntoutus mahdollistuu käyttäytymisen muuttumisella. Tässä muiden asiakkaiden vertaisryhmän vaikutus on keskeistä.

Mikkeli-yhteisöstä vuonna 2004 julkaistun väitöskirjan mukaan yhteisöhoidon keskeinen voima on asiakkaiden keskinäinen vertaisryhmävaikutus siten, että siinä on yhdistetty perinteiset yksilöperustaiset menetelmät yhteisön ja hoidettavien vertaisryhmän keskinäiseen hoitavaan vaikuttamiseen. Yhteisesti sovitut käyttäytymisen pelisäännöt, asiakkaiden keskinäinen auttaminen ja vertaisryhmäpalaute ovat keskeinen osa arkea.

Vertaisryhmän merkitys yhteisöhoidossa näyttäytyy selvästi verrattaessa henkilöstön toteuttamaa käyttäytymisen ja päihteiden käytön kontrollia eri yhteisöissä. Monissa hoitolaitoksissa ja muun muassa vankiloissa, huumeiden salakäyttöä joudutaan valvomaan ja tarkkailemaan huumeseulatutkimuksilla. Tällaisella tarkallakaan kontrollilla ei päästä tavoitteena olevaan päihteettömyyteen.

Mikkeli-yhteisön aloittaessa toimintansa vuonna 1998 oli yhteisön käytössä huumeseulalaitteet, mutta ne luovutettiin pois tarpeettomina. Kun vertaisryhmäkontrolli toimii oikealla ja sosiaalisia normistoja tukevalla tavalla, vähäisistäkin oppilaiden yksilöllisistä kokeiluista ja yrityksistä toimia yhdessä hyväksyttyjen normien vastaisesti, vastuuttaa vertaisryhmä.

Yhteisöhoidon tuloksena ihmiselle rakentuu uusi käsitys itsestä ja ympäröivästä maailmasta. Ajattelun, arvojen, asenteiden ja tunteiden uudella tavalla kokemisen myötä käyttäytyminen voi muuttua lopullisesti ja pysyvästi. Arvojen, asenteiden ja ajattelun muuttumista voidaan kuvata myös keskeisenä osana ihmisen persoonallisuuden kehitystä ja muutosta.

Samalla kun yhteisöhoito ja -kasvatus on aina kasvatuksellinen ja aikuiskasvatuksellinen prosessi, se on myös persoonallisuuden muutosprosessi. Yhteisöhoidossa ja -kasvatuksessa vaikutetaan tietoisen kasvatuksellisesti yksilön minäkuvaan ja maailmankuvaan, jotka hoidon edetessä muuttuvat.

Yhteisöhoidon toiminnallinen laatu – parasta mahdollista laadun arviointia

Yhteisöhoidon laatua mittaavat standardit kehitettiin alun pitäen vuonna 2001 lukuisten konsultaatioiden ja keskustelujen pohjalta. Viimeisten viiden vuoden aikana niitä on vuosittain arvioitu ja uudistettu lukuisten yhteisöjen, asiantuntijoiden ja tutkijoiden yhteistyönä. Tämä prosessi toimii Community of Communities -verkostoon kuuluvien yhteisöjen yhteistyönä ja varmistaa reflektiivisen toiminnan avulla yhteisöjen käytäntöjen jatkuvan ajan tasalla olevan muutoksen. Vuosittaisen arvioinnin viimeisessä vaiheessa verkoston asiantuntijaryhmä työstää saadun palautteen pohjalta  standardien uudistetun, ajan tasaisen painoksen.

Standardien avulla arvioidaan kaikkia yhteisöjä koskevia ydinstandardeja sekä syventävästi kuutta osa-aluetta, jotka ovat yhteisön fyysinen ympäristö, henkilökunta ja sen toiminta, yhteisöön liittyminen ja sieltä lähteminen, terapeuttinen ympäristö, hoito-ohjelma sekä yhteisön ulkosuhteet.

Seuraavassa on listattu yhteisöhoidon ja -kasvatuksen päihdeyhteisöjen ydinstandardit, jotka samalla antavat toteutuessaan tiivistetyn kuvan yhteisöhoidon hyvistä käytännöistä ja kuvaavat yhteisöhoidon ja -kasvatuksen metodia.
 
1. Yhteisössä on säännölliset yhteiset kokoontumiset.
2. Kaikki yhteisön jäsenet työskentelevät yhdessä tehtäessä päivittäisiä työtehtäviä.
3. Kaikki yhteisön jäsenet viettävät yhteistä aikaa keskenään.
4. Yhteisön jäsenet ruokailevat yhdessä.
5. Yhteisön jäsenillä on erilaisia vastuurooleja ja eritasoisia vastuita yhteisössä.
6. Päivittäistoiminnan vapaamuotoiset osat liittyvät olennaisella tavalla yhteisön työskentelyyn.
7. Kaikki yhteisön jäsenet voivat keskustella mistä tahansa elämään liittyvistä näkökohdista yhteisössä.
8. Kaikki yhteisön jäsenet tutkivat säännöllisesti asenteitaan ja tunteitaan toisiaan kohtaan.
9. Kaikki yhteisön jäsenet jakavat vastuita toistensa kanssa.
10. Kaikki yhteisön jäsenet luovat tunnetasolla turvallisen ympäristön yhteisössä työskentelylle.
11. Yhteisön jäsenet osallistuvat jollain tavalla uusien henkilökunnan jäsenten valintaan.
12. Kaikki yhteisön jäsenet osallistuvat uuden asiakkaan yhteisöön tuloon ja yhteisöön liittymiseen.
13. Yhteisön jäsenet osallistuvat yhteisöstä pois lähtevien yhteisön jäsenten jatkosuunnitelmien laatimiseen.
14. Yhteisössä ymmärretään ja siedetään häiritsevää käyttäytymistä ja tunteiden ilmaisemista.
15. Myönteinen riskin ottaminen nähdään muutosprosessin oleellisena osana.
16. Yhteisökasvatuksellisessa ja -hoidollisessa yhteisössä on selvät säännöt ja rajat, jotka jokainen yhteisön jäsen ymmärtää. 

Yhteisöhoito on vaativa päihdeongelmaisten kuntoutusmenetelmä. Se vaatii myös vankkaa asiantuntemusta ja koulutusta. Suomessa on lujat 1970-luvun alusta kehittyneet yhteisöhoidon ja
-kasvatuksen perinteet ja myös vahvistuva tutkimustoiminta. 

Tuhannet suomalaiset ammattilaiset ovat parinkymmenen vuoden aikana saaneet Jyväskylän Koulutuskeskuksen toteuttaman yhteisöhoidon menetelmäkoulutuksen. Liioittelematta voidaan sanoa, että maamme onkin viime vuosina ollut yhteisöhoidon ja -kasvatuksen menetelmän, käytäntöjen, opetuksen ja teorian kehittämisen kansainvälisessä kärkijoukossa. Tähän liittyvän suomalaisen päihdekuntoutuksen tutkimuksen ja käytäntöjen ehkä merkittävin kehittämistyö on tehty Vapaan Alkoholistihuollon Kannatusyhdistys - VAK ry:n yksiköissä Mikkeli-yhteisössä ja Kankaanpään A-kodissa.

Kalevi Kaipio
KT, YM
Mikkeli-yhteisön johtaja

Sosiaali- ja terveysministeriö julkaisi 10.2.2009 kansallisen mielenterveys- ja päihdesuunnitelman, jossa linjataan mielenterveys- ja päihdetyön yhteisiä kehittämissuuntia vuoteen 2015. Suunnitelmassa painotetaan asiakkaan aseman vahvistamista, ehkäisevän työn tärkeyttä hoidon rinnalla, sekä päihde- ja mielenterveysongelmaisten avo- ja peruspalvelujen kehittämistä ja nykyisten psykiatristen erikoissairaanhoidon avohoidon ja päihdehuollon erityispalveluiden avohoidon yhdistämistä.

Paljon julkista keskustelua jo valmisteluvaiheessa

Suunnitelman linjauksista on käyty jo paljon julkista keskustelua jo suunnitelman valmisteluvaiheessa, ja käyty keskustelu on vaikuttanut myös suunnitelman lopulliseen sisältöön.

Päihdehuollon erityispalveluita ja sosiaalityötä edustavat tahot ovat kantaneet huolta erityisesti päihdeongelmaisten lähetteettömän hoitoon pääsyn varmistamisesta nykyisenkaltaisiin päihdehuollon erityispalveluihin sekä sosiaalityön asemasta tulevaisuuden päihdeongelmaisten hoidossa.

Ehkäisevän päihdetyön osalta on kannettu huolta suunnitelmassa nostettujen painotusten keskittymisestä alkoholin hintaan sekä sen rinnalla alkoholin saatavuuteen ja mielikuvamainontaan. Millaisia painotuksia lopullisessa suunnitelmassa päihdetyön näkökulmasta siis on ja miten ne vaikuttavat toisaalta päihdeongelmaisten hoitoon pääsyyn ja päihdeongelmien ehkäisyyn?

Visio tulevaisuudesta: Hoitajan tai sosiaalityöntekijän vastaanotto sosiaali- ja terveyskeskuksessa ensimmäinen ovi

Suunnitelmassa painotetaan asiakkaan asemaa vahvistavana tekijänä matalakynnyksistä yhden oven periaatetta hoitoon hakeutuessa. Visiona tulevaisuuden palveluista on sosiaali- ja terveyskeskus, jossa toimii hoitajan ja/tai sosiaalityöntekijän matalakynnyksinen vastaanotto, johon päihde- ja mielenterveysongelmaiset voivat hakeutua suoraan ja jossa arvioidaan asiakkaan tilanne ja hänen sekä hänen läheistensä tuen tarve.

Tästä matalan kynnyksen arvioinnista ja lyhytkestoisesta tuesta asiakas ohjataan tarvittaessa joko sosiaali- ja terveyskeskuksen omiin päihde- ja mielenterveysongelmaisille tarkoitettuihin, monipuolisempiin palveluihin, kuten päihde- tai depressiohoitajalle, tai päihde- ja mielenterveysongelmaisille tarkoitettuihin avo- tai laitosmuotoisiin erikoispalveluihin.

Yhdistettyjä mielenterveyshäiriöiden ja päihdehoidon avohoitoyksiköitä

Tulevaisuuden visioon kuuluu myös se, että erikoistasolla toimii yhdistettyjä mielenterveyshäiriöiden ja päihdehoidon avohoitoyksiköitä, ei erillisinä toimivia A-klinikoita ja psykiatrisia poliklinikoita. 

Sosiaali- ja terveyskeskuksen ohi tapahtuva suora hoitoon ohjautumisen reitti voi olla kuitenkin myös perusteltua. Suora palveluihin pääsy on lähtökohtana erityisen matalakynnyksisissä, vaikeasti tavoitettaville asiakasryhmille tarkoitetuissa palveluissa kuten esimerkiksi huumeiden käyttäjien terveysneuvontapisteissä, selviämisasemilla tai päivätoimintakeskuksissa.

Suuressa kaupungissa ja suurella väestöpohjalla voi myös olla mielekästä se, että päihde- ja mielenterveysongelmaisten hoitoon ohjautuminen tapahtuu suoraan näihin päihde- ja mielenterveysongelmien hoitoon erikoistuneisiin yksiköihin ilman peruspalveluissa tapahtuvaa arviointia.

Tarkoituksena ei ole rakentaa lisäkynnyksiä erikoistason hoitoihin pääsylle

Jo hoidossa aiemmin olleelle tai vaikean päihdeongelman itse tunnistavalle ei ole tarkoituksenmukaista rakentaa lisäkynnyksiä hoitoon pääsyyn hänen tarvitsemiinsa erikoistason päihdehoidon palveluihin, mutta toisaalta erikoistason palveluissa ei ole tarkoituksenmukaista hoitaa sellaisia asiakkaita, jotka voisivat saada tarvitsemansa tuen peruspalveluissa annettavista palveluista.

Perustason ja erikoistason palveluiden työnjakoa on hyvä selkiyttää nykyisestään niin, että kumpikin taso pystyy vastaamaan mahdollisimman hyvin palveluja tarvitsevien asiakkaiden tarpeisiin. 

Vahvistaako tällainen perus- ja avopalveluiden roolia korostava ja yhdistettyjä päihde- ja mielenterveysyksiköitä sisältävä palvelujärjestelmä todella päihdeongelmaisen asiakkaan asemaa vai sisältääkö se mahdollisesti myös ongelmia nykytilaan verrattuna?

Nykyinen hoitojärjestelmä sekava ja hajanainen, väliinputoamista tapahtuu

Suunnitelman valmisteluvaiheessa toteutetun kuulemiskierroksen yhteydessä tuli vahvasti esille se, että nykyinen hoitojärjestelmä on asiakkaan kannalta kovin sekava ja hajanainen. Silloin, jos päihdeongelmaan kytkeytyy mielenterveysongelma, asiakas voi joutua siirtymään hoitopaikasta toiseen ja samalla myös hoitokulttuurista toiseen. Se voi tuntua hämmentävältä, vaikka samalla se toki tuo myös monipuolisuutta palvelun sisältöön.

Asiakas on kuitenkin voinut myös tipahtaa näiden kahden eri hoitojärjestelmän välistä pois, jos siirtyminen paikasta toiseen ei ole ollut sujuvaa. Pienen kunnan terveyskeskuksen ja sosiaalitoimiston palveluja käyttävät päihdeongelmaiset ovat tällä hetkellä myös eriarvoisessa asemassa verrattuna suuremman kunnan monimuotoisia päihdehuollon erityispalveluja käyttäviin päihdeongelmaisiin.

Toisaalta suuremmilla paikkakunnilla olevilla päihdeongelmaisilla on tällä hetkellä suora hoitoon hakeutumisen mahdollisuus A-klinikoille, kun taas mielenterveysongelmaiset tarvitsevat peruspalveluista saatavan lähetteen psykiatrisiin yksiköihin.

Sosiaali- ja terveyskeskusten päihde- ja mielenterveystyön osaamisen ja työmuotojen kehittäminen mahdollistaa nykyistä yhdenvertaisemmat mahdollisuudet saada palveluja eri puolilla Suomea.

Toimivia yhteistyömuotoja tarvitaan perus- ja erikoispalvelujen välillä

Peruspalvelujen osaamisen vahvistamisen lisäksi tarvitaan myös hyviä erikois- ja peruspalvelujen yhteistyömuotoja, kuten sujuvia konsultaatiokäytäntöjä, erikoispalvelujen jalkautuvia työntekijöitä tai tietoteknologian nykyistä monipuolisempaa käyttöä perus- ja erikoispalvelujen yhteistyössä.

Peruspalveluiden on otettava myös aikaisempaa laajempi vastuu päihde- ja mielenterveysongelmien tunnistamisesta, varhaisesta puuttumisesta sekä myös perustason päihde- ja mielenterveysongelmaisten hoidosta jo peruspalveluissa, jolloin erikoistason yksiköt pystyvät palvelemaan nykyistä paremmin monimuotoista erikoisosaamista tarvitsevia asiakkaita.

Päihdehoidossa laitoshoidon rinnalle avohoito-ohjelmia, asumispalveluja ja työhön valmennusta

Avomuotoisten päihde- ja mielenterveystyön erikoistason palveluiden yhteinen kehittäminen edellyttää myös työnjaon selkiyttämistä niin perus- ja erikoispalvelujen kuin myös erikoispalvelujen sisällä niin, että niin päihdeongelmaiset, mielenterveysongelmaiset kuin myös samanaikaisesti päihde- ja mielenterveysongelmista kärsivät saavat oikeaan aikaan mahdollisimman helposti ja kokonaisvaltaisesti tarvitsemiaan palveluja.

Mielenterveys- ja päihdesuunnitelmassa on tehty arvio psykiatristen sairaalasijojen vähenemisestä, mikäli avohoitoa kehitetään. Suunnitelmassa ei ole tehty samantyyppistä laitospaikkojen määrän vähentämiseen tähtäävää visiota päihdeongelmaisten laitoshoidon osalta, vaan siinä esitetään, että päihdeongelmaisten laitoshoidon kehittämisen rinnalla tulee kehittää ryhmämuotoisia avohoito-ohjelmia sekä siihen liitettyjä asumis- ja työhönvalmennuspalveluja.

Päihdelaitoshoidon osalta on todettu myös laitoshoidon monimuotoisuus lyhytkestoisesta katkaisuhoidosta pitkäaikaiseen yhteisökuntoutukseen. Suunnitelmassa esitetään myös, että samanaikaisesti päihde- ja mielenterveysongelmista kärsiviä voidaan hoitaa ensisijaisesti päihdeongelmaisille tarkoitetuissa laitoksissa, ellei somaattisen ongelman tai mielenterveysongelman vakavuus muuta edellytä.

Päihdehuollon laitoshoitoa haastetaan monipuolistamaan palvelujaan

Suunnitelma haastaakin päihdehuollon laitoskuntoutusyksiköt monipuolistamaan hoitoaan. Kuntouttavaa, pidempiaikaista, yhteisömuotoista laitoshoitoa tarvitaan jatkossakin vaikeasti päihdeongelmaisilla kuntoutujilla tukemaan heidän päihteettömyyttään ja kuntoutumisen onnistumista.

Päihdehoidossa on kuitenkin tärkeä monipuolistaa avohoidossa tapahtuvaa kuntoutusta esimerkiksi ryhmämuotoisina, intensiivisinä kuntoutusjaksoina, ja tarvittaessa tehdä samanaikaisesti yhteistyötä asumispalveluja tuottavien palvelujen kanssa.

Mielenterveysongelmien hoitoa tulee vahvistaa ja tehdä sitä yhdessä mielenterveyspalvelujen ja psykiatrisen erikoissairaanhoidon kanssa. Tavoitteena on se, että asiakas saisi palvelut mahdollisimman pitkälle samasta ovesta astuttuaan sen sijaan, että asiakas joutuu siirtymään palvelujärjestelmästä toiseen, kuten nyt tapahtuu.

Alkoholin hinnan korottaminen tärkeää ehkäisevässä työssä

Ehkäisevän päihdetyön osalta suunnitelmassa on otettu painotuksiksi erityisesti alkoholin hinnan korottaminen, sekä saatavuuden sekä mielikuvamainonnan merkitys alkoholin kulutuksen vähentämisessä.

Lisäksi suunnitelmassa painotetaan yhteisöllisyyden merkitystä sekä riskiryhmien osalta sukupolvien yli siirtyvien päihde- ja mielenterveysongelmien tunnistaminen sekä niihin ehkäiseminen. Suunnitelmassa korostetaan kunnan kokonaisvastuuta ehkäisevän päihdetyön strategian tekemisessä ja toteuttamisessa, ja esitetään vahvistettavaksi myös alueellista ehkäisevän työn koordinaatiota.

Suunnitelman ehdotukset antavat suunnan

Suunnitelma pitää sisällään monia ja laaja-alaisia kehittämisehdotuksia päihde- ja mielenterveystyön kehittämiseksi. Se, miten suunnitelmassa esitettyjä ehdotuksia lähdetään toteuttamaan, kuitenkin vasta ratkaisee sen, päästäänkö suunnitelmalla sille asetettuun tavoitteisiin vuoteen 2015 mennessä.

Nähdäänkö päihde- ja mielenterveystyö silloin nykyistä laajemmin kaikille hallinnonaloille ja toimijoille kuuluvana, yhdessä ylisektoriaalisesti toteutettavana työnä? Vastaavatko silloin tarjolla olevat päihde- ja mielenterveyspalvelut nykyistä varhaisemmin ja paremmin kansalaisten todellisiin tarpeisiin?

Keväällä 2009 valmistellaan tarkempi toimeenpanosuunnitelma

Kevään 2009 aikana valmistellaan tarkempi toimeenpanosuunnitelma. Muutos ei tapahdu itsestään, vaan siihen tarvitaan suunnitelmassa esitetyn vision lisäksi myös muutospainetta, voimavaroja ja muutokseen tähtäävää yhteistä työtä.

Muutospainetta on varmasti riittävästi, niin ongelmista kuin myös palvelujärjestelmän rakenteellisesta kehittämisestä lähtöisin. Voimavaroja pyritään saamaan muun muassa valtionosuusuudistuksella ja kehittämisrahoituksella, mutta suunnitelmassa on lisäksi ehdotettu valtioneuvoston periaatepäätöksen valmistelua voimavarojen vahvistamiseksi.

Ja muutos edellyttää yhteistä työskentelyä. Toivon, että mahdollisimman moni taho lähtee mukaan päihde- ja mielenterveystyön yhteiseen kehittämiseen.

Mielenterveys- ja päihdesuunnitelman toimeenpanosuunnitelman konkretisointia varten Mieli ja päihde -sivuille avataan palautelomake, jolla voi antaa palautetta ja ideoita suunnitelmassa esitettyjen ehdotusten toteuttamisesta

Mieli ja päihde -sivut

Airi Partanen
kehittämispäällikkö
Terveyden ja hyvinvoinnin laitos