1.2.2010
Helsingin Sanomat esitteli tänään (1/2) sen tilastokuvion, jota EK on käyttänyt tärkeimpänä argumenttinaan vaatiessaan työeläkeputken tukkimista kokonaan. Sehän osoittaa, että sitä mukaa kun eläkeputken alkua on siirretty 53 ikävuodesta (+ 1 kk) nykyiseen 57:ään (+ 1 kk), irtisanottavat ovat vanhenneet vastaavasti – eli työnantajat ovat keskittäneet potkujen annon putkeen oikeutettuihin. Näin tosiaan on tapahtunut.
Nyt EK:n logiikka on se, että jos putken alkupäätä siirretään edelleen niin paljon (61 vuoteen + 1 kk), että se (so. oikeus lisäpäiviin) käytännössä häviää, loppuvat myös ikääntyneiden irtisanomiset. Näinhän ei tietenkään kävisi.
Perusongelma koko asiassa juuri ovat massairtisanomiset, joista on 1990-luvun laman jälkeen tullut helposti ja huolettomasti käytetty sopeuttamiskeino. Jos työeläkeputki tukitaan, työnantajien ei enää tarvitsisi keskittää irtisanomisiaan putki-ikäisiin (kuten tähän asti inhimillisistä syistä on tehty), vaan potkuja voisi jakaa tasaisemmin kaikille – ikääntyneille, so. käytännössä yli 50-vuotiaille. Vai uskooko joku, että kenkää alettaisiin siinä tilanteessa mieluummin antaa kolmi- tai nelikymppisille?
Tämä taas tarkoittaisi sitä, että suurella osalla ikääntyneistä irtisanotuista olisi edessään 500 ansiosidonnaisen työttömyyskorvauspäivän jälkeen putoaminen peruspäivärahalle (550 e/kk) – ja tätä saattaisi jatkua 5–10 vuotta. Mitä vanhempi työntekijä on, sitä vaikeampi hänen on uudelleen työllistyä, on ammatti mikä hyvänsä. Nykyisin yliopiston professoritkin ovat määräaikaisia.
Kaikki länsimaiset yhteiskunnat ovat erittäin työkeskeisiä, Suomi erityisesti. Lähes kaikki etuudet ja niiden taso ansaitaan työtä tekemällä. Mitä pitempi ansiotyöura on ollut takana, siitä paremmat ovat olleet etuudet ja sitä vankempi turvaverkko on työntekijää ympäröinyt.
Juuri tähän eli pitkään työuraan eläkeputken arvopohja on perustunut, ja juuri siksi EK:n vaatimus eläkeputken tukkimisesta on kohdannut ja kohtaa niin suurta vastustusta. EK näyttää pyrkivän siihen, että työvoiman arvoksi luetaan täsmälleen sen senhetkinen markkina-arvo – täysin riippumatta siitä, millainen historia sillä on takanaan.