2.5.2010

Euroviisut kertovat paljon, ja siksi olen käynyt läpi Oslon kisojen tarjonnan etukäteen YLEn nettisivuilla. Suomen Kuunkuiskaajien ei tarvitse tässä joukossa yhtään hävetä, päinvastoin.  Kaksi muuta on minusta myös noussut pinnan yläpuolelle. Toinen on Armenian Eva Rivas, ja toinen Venäjän Peter Nalitch.

Armenian Eva Rivaksen ”Abricot stone” on perinteisellä tavalla koskettava ja kuulaan kaunis. Peter Nalitchin ”Lost and forgotten” taas on hämmentävällä tavalla outo, ja jakaa siksi varmasti mielipiteitä.  Aluksi laulun sanat ja esitystapa tuntuvat perivenäläiseltä kliseeltä: mies vajoaa kyynelehtivään itsesääliin menetetyn rakkauden kaipuussaan, tuijottaa rakastettunsa kuvaa ja pyytää Armon Jumalaa palauttamaan kadonneen kaunottaren takaisin. Ja Nalitch tuntuu laulavan tekstinsä juuri niin dramaattisella tavalla kuin syväsentimentaalinen venäläinen vain voi tehdä.

Mutta ei se ihan näin mene. Huomiota kiinnittää heti aluksi Nalitchin ja koko bändin asusteet, joiden rahvaanomaisuutta paikallinen Lenita Airisto häpeäisi syvästi. Mutta varsinainen ahaa-elämys koittaa, kun bändi pääsee ensimmäisen kerran kertosäkeeseen: ”Here am I, lost and forgotten” – jonka keskellä bändin muut jäsenet kuorossa, no, mylväisevät. Pitkin esitystä bändin jäsenet kommentoivat Nalitchin draaman etenemistä, ja laulun lopulla Nalitchin kädet heiluvat kuin tuulimyllyn siivet.

Tekeekö Peter Nalitch perivenäläisyydestä pilaa? Kyllä – mutta sisältäpäin katsovalla lämmöllä. Silmäys Googlen tarjoamiin taustatietoihin kertoo, että Nalitch on varsinainen velmu. Mies nousi Venäjällä kuuluisaksi vuonna 2007 ”Gitar”-nimisellä musiikkivideo-parodialla, joka YouTuben kautta levisi kulovalkean tavoin. Nalitch laulaa usealla kielellä, mutta tahallaan ja tietoisesti aina – kuten tässä euroviisussaan – venäläisittäin murtaen.

Parodinen hauskuus ei sinänsä tee Peter Nalitchin bändin esityksestä jännittävää ehdokasta. Sellaiseksi se nousee myös ja ennen kaikkea kokonaisuuden hallitun rakenteen ja musiikillisten ansioidensa perusteella. Melodia imee mukaansa, ja harvoin on kuullut biisiä, jossa bändin yhteislaulu ja mahtavat bassosaundit ”kaatavat” esitystä yhtä aikaa alas-, eteen- ja ylöspäin.